2.1.2021 soitan Ylöjärven terveyskeskuksen mod. 2. saadakseni yhteyttä ystävääni. Olemme pitäneet 55 vuotta yhteyttä ja oli kova huoli hänen voinnistaan. Hänen puhelintaan ei huomattu ottaa mukaan noin kolme viikkoa sitten, kun hänet ambulanssilla haettiin.
Etsien löysin hänet puhelimella ensin Hatanpäältä. Sitten kun ei sieltä enää löytynyt, arvasin, että hänet oli siirretty Ylöjärvelle. Olikin.
Seuraavalla kerralla hän löytyi Sydänsairaalasta, jossa oli ystävällinen henkilökunta, ja sain jutella ystäväni kanssa. Muutaman päivän päästä hän ei ollut enää Sydänsairaalan kirjoissa. No tietenkin soitin Ylöjärvelle kun, hänen oma puhelimensa ei edelleenkään vastannut. Ystäväni hoitaja kuulusteli huolella, kuka olen, olenko omainen.
Olemme olleet ystäviä 55 vuotta, aina olemme olleet yhteydessä ja tässä ajassa olemme kokeneet monenlaisia kokemuksia – mutta eihän se tähän auttanut. Ymmärrän, että sääntöjä on, mutta miten suuri vaara piilee, kun tämmöiset kasikymppiset kyselevät toistensa vointia. Eikä voi viedä puhelinta potilaalle, kun on tämä korona.
Missä on vähäisinkään inhimillisyys. Potilas on yksinään, eikä häntä saa käydä katsomassa eikä saa edes puhelinyhteyttä. Itkin aikani, vieläkin. Pakko oli asiaan puuttua tällä tavalla, auttaa tai ei.
Aila Mero
