Kuluneen vuoden kanssa ollaan nyt kalkkiviivoilla ja kohta se on ohi. Mitäpä sitä tässä kaunistelemaan: kulunut vuosi 2020 on ollut ikävän ankea, eikä se siitä enää paremmaksi muutu.
Koronakriisin riepottelemasta arjen todellisuudesta on vaikea löytää valoisia puolia. Yksi sellainen voisi kuitenkin olla: vuosi 2020 on opettanut suhteellisuudentajua.
Monet arkiset murheet, jotka vielä edellisinä vuosina olisivat aiheuttaneet jatkuvaa kroonista päänvaivaa, ovat tänä vuonna muuttuneet vain jonkinlaiseksi joutavaksi taustahälinäksi.
Kulunut vuosi on ollut kaikkine käänteineen hyvin ihmeellinen. Vuoden aikana niin yritykset, yhdistykset, seurat kuin me ihmisetkin olemme joutuneet venymään ja sietämään jatkuvia, joskin meidän turvallisuutta suojaavia rajoituksia. Olemme joutuneet elämään henkisen jaksamisen osalta jopa äärirajoilla. Vieläkin meiltä vaaditaan valppautta ja tarkkuutta omaa toimintaamme kohtaa. Rokote on saapumassa, mutta se ei vielä ratkaise koko koronaongelmaa.
Olen seurannut läheltä koronakriisin aikana 90-vuotiaan äitini jaksamista. Hänen liikkumisensa kodin ulkopuolella ja tuttavien tapaaminen on loppunut kuin seinään. Puhelin on ollut suurelta osin ainoa vuorovaikutuksen väline. Niin kuin on ollut monella muullakin ikä-ihmisellä. Yllättävän hyvin äitini on sopeutunut. Hän on vanhaa sitkeää kansanosaa, joka on viettänyt lapsuuttaan talvisodan aikaan. Siihenkin aikaan oli monenlaisia rajoituksia. Äitini on leikannut mustaa kangasta, värjännyt mustaa pahvia ja tehnyt niistä ikkunoihin ”Molotovin verhot”. Näitä pimennysverhoja käytettiin talvisodan aikana, jotta mahdolliset viholliskoneet eivät nähneet asutusta. Ehkä kokemus on siis opettanut äitiäni taipumaan koronankin aiheuttamiin rajoituksiin.
Työkaverini on ollut aina kiireinen, monta rautaa tulessa samaan aikaan ja alenteri aina täynnä sovittuja menoja. Korona-aika on muuttanut monta asiaa myös hänen kohdallaan. Hän on oppinut olemaan kotona ja osallistumaan siellä arjen askareisiin. Lukemattomat kirjat on luettu ja kylpyhuone on saanut uuden laatoituksen. Hän kertoi, että näkee nyt oman elämänsä aivan toisenlaisena, kun katsoo sitä nykyisin hiukan kauempaa, kiirehtimättä.
Mitä tästä vuodesta jää jäljelle? Ehkä korona-ajasta pitäisi muistaa oppimisen asenne, jatkuvasti muuttuvien tilanteiden sietäminen, paluu luontoon, yhdessäolon merkitys sekä toisesta huolehtiminen ja välittäminen. Ja varmasti paljon muuta.
