En ole lapsi, en mummokaan. Olemalla ihan oma itseni tartun satukirjaan.
Tiedän, että ahtaassa pannuhuoneen eteisessämme on kirjoja, vanhoja. Minua mietityttää eräs kirja. Valtaisa kirja mätkähtää hajonneesta pahvilaatikosta, Tuhannen ja yhden yön satuja. Kirja on kosteuden raidoittama, pölyinen, pinttyneen sikarintuoksuinen, hämähäkinseittinen. Litistyneitä pikku hyönteisiä on kuivunut sivun jos toisenkin väliin.
Piirustuksia, muutama värikäskin. Hienointa ovat satujen ensimmäisen sanan alkukirjaimet, jotka jo sinällään ovat satuja. Kirjaimet ovat kaunismuotoisia henkilöineen, eläimineen ja erilaisine tavaroineen. Niin hienoja, että niihin uppoutuu. En vielä tiennyt, että tulen viettäneeksi tämän kirjan seurassa tuntikausia, koska pääsen selville alkukirjaimiin liittyvästä salaisuudesta, mutta ei siitä nyt.
Halusin käsiini herra Hitchcockin kirjoittamia teoksia. Kyllä, juuri sen Hitchcockin – jännistyselokuvaohjaajan, joka muuten syntyi 1800-luvun puolella. Päädyin kuitenkin yhdeksään Hitchcockin hyväksymään kuummitustarinaan, joista 1920-lukuinen Petojen laakso kaappasi minut viehätyksellään tummiin metsiin, kauniisiin villieläimiin, intiaanioppaaseen ja ihmismielen mystisiin koukeroihin.
1940-lukuisessa Majoitusongelmia-sadussa pääsen seuraamaan hyvin erikoista lintuhäkin sisältöä. Hitchcockilla on todellakin ollut vainunsa satuja valitessaan. Hitchcock-kirja ei löytynyt pannuhuoneemme eteisestä, se oli huhuiltava esiin kirjaston uumenista.
Lukijana haluan tutustua kirjailijaan kunnolla ja mikä sen parempaa, kuin seurata niitä merkkijonoja, joita kirjailija aivoistaan sormenpäidensä kautta meille kirjaa. Me sitten koemme kirjat omalla tavallamme, muutamme kirjat omaksi todellisuudeksemme.
Mieluisinta on lukea kirjailijan koko tuotanto saman tein. Samanaikaisesti voi lukea muitakin kirjoja. Erityyliset kirjat eivät juuri sekoitu toisiinsa, vaan kummalla tavalla täydentävät erilaisuudellaan toisiaan.
Täytyykö nyt sitten niin paljon niitä kirjoja paasata? Kyllä. Paljon samaa kirjailijaa lukemalla pääsee sisälle kirjan hahmoihin ja hahmojen mieleen paremmin kuin lukemalla ainoastaan kirjan pari. Lukukokemuksesta tulee vahva ja hahmot täydentyvät kirja toisensa jälkeen, vankoiksi ja todenomaisiksi, eläviksi. Kirjat avautuvat rikkaina, kun niitä jatkaa omalla mielikuvituksellaan.
Niin minäkin sitten halusin aimo annoksen sitä maailmaa, mihin kirjailija halusi lukijansa viedä. Upposin Sataan makeaan suudelmaan, hakkereihin jos jonkinlaisiin, käväisin kraatterissa ja olin menossa mukana Liskojen sodassa. En nähnyt Frankensteinia, mutta koin Frankensteinin linnan talvisenkoleat rauniot. Välillä laskeuduin alemmas, koska Perhoset lentävät matalalla, sitten jo rynnistin Siperian legioonalaisten hämyiseen aikaloukkuun ja höyryurkuihin.
Minullekin päivän saldo oli plussaa – ihan arjen plussaa. Käväisin nimittäin Finlaysonin alueella – koska omassa elämässäni voitin Finlaysonin alueen järjestämän arvonnan, jossa oli määrä kuvailla joulun tunnelmaa. Sain lahjaksi muun muassa salmiakkihauleja, joiden siivittämänä nyt ammuskelen tekstiäni teille. Satujen seassa popsin näitä hauleja. Ovat herättävän voimakkaita ja minä sentään olen salmiakkiammattilainen!
Lukuseikkailuissani kävin pyörimässä Aapelin pihoissa ja Tšehovin vankkureilla. Lukemani Aapelin ja Tšehovin kirjat, jos eivät nyt ihan ole satuja, niin niiden lähellä kuitenkin. Palasin nuoruuteeni, jossa ahmin Tšehoviani. Parhaimmillaan, 129 vuoden takana kävin toteamassa, miten ihmisluonto pysyy samana, tässä ja silloin.
Takaisin satuihin. Uudentuoksuinen kirja. Musta kiekko, luin tovin. Stop. Piilotin kirjan kirjapinon pohjimmaiseksi. Tämä kirja veikin yht´äkkiä aivan muihin maailmoihin. Ja näihin maailmoihin en halua pudota satuonnelastani. Eteeni tipahti siis musta kertomus, johon palaan sitten kun se ilmestyy pinon alta esiin. Kirjan alussa pahuus ja uhka henkivät siten, että vaativat miettimään sopivaa ajankohtaa, jolloin niitä voi lähestyä. Ei nyt. Ei vielä. Siellä se Musta kiekko nyt luuraa litistyksissä muun muassa Markku Kanervasta kertovan kirjan ja Tšehov-pinon alla. Kahdeksan kirjan päästä on sen vuoro.
Musta kiekko -kirjasta luin, että se on kulttielämys – no luin väärin, kirjassa on kluuttiselkämys. Selkämyksistä sen enempää, mutta kirja on mukava käsitellä ja voin lukea sitä kätevästi samalla kun juon kahviani. Ei tarvitse viritellä pannulappuja kirjan päälle pitääkseen sen avoinna.
Se kirjailija, joka innoitti tähän teksiin ja jonka kirjoittamisiin olen alkanut tutustua syvällisemmin, on Harri István Mäki.
Sadut ovat lohdullista lukemista elämän matkalla. Sadut rentouttavat, tuovat lapsuudesta jotain tähän hetkeen. Saduissa tapahtuu. Voi hymähtää, naurahtaa, hohottaa. Saduissa mennään eikä meinata. Sadut yllättävät. Sadut valaisevat. Saduissa saa hereillä ollessaan olla unessa, kaikki on mahdollista: pelastuu, voittaa, uskaltaa. Sadun maailmassa näkee, kuulee, tuntee.
Haluan säilyä jos nyt en lapsena niin ainakin lapsenmielisenä. Haluan nähdä maailmaa matalalta, lapsellisena. Pätevinkään pönöttäjä ei voi korvata satujen leikkisyyttä ja huumoria. Saduissa piilevät salaisuudet, portit ihmeellisyyksiin ja mahdottomuuksiin – aivan kuten unissakin. Sadut vapauttavat, ravitsevat ja ruokkivat.
TUULA UUSITALO
Kirjoittaja on ylöjärveläinen kuvataiteilija, opettaja, kasvatustieteilijä ja kirjoittaja
