Pekka Kylkilahden kirjoittama Läpi harmaan kiven kertoo perheyritys Tampereen Kovakiven satavuotisen historian. Kurulainen Kovakivi louhii ja jalostaa graniittia moniin eri käyttökohteisiin, ja on Kurun suurin yksityinen työllistäjä.
Kirja kertoo palan suomalaisen kiviteollisuuden historiaa, ja paneutuu samalla Kurun alueen ja Suomen geologiaan. Se peilaa myös Tampereen kasvua ja kehitystä.
Monista tamperelaisista, niin historiallisista kuin nykyisistäkin, kohteista löytyy pala kurulaista peruskalliota. Esimerkiksi Tuomiokirkon sisätilojen peruspilareiden ja Tampereen keskuspaloaseman julkisivun verhoiluun on käytetty Kurun graniittia. Myös Hämeenkadulla raitiotien ajoradan katu- ja reunakivet sekä pysäkkien kiveykset ovat Kovakiven louhimoista. Alunperin kivestä tehtiin hautakiviä ja muistomerkkejä.
Kovakiven perusti vuonna 1914 kuvanveistäjä Adolf Aarno, joka myi yrityksen kolme vuotta myöhemmin Ilmari Elomaalle. Yritys on siirtynyt isältä pojalta jo neljässä sukupolvessa: Antti Elomaa johti yritystä vuodesta 1951 alkaen. Tapani Elomaa oli toimitusjohtajana 1982–2013, ja nyt yritystä johtaa hänen poikansa Antti Elomaa. Vielä 1970-luvulle asti yritys tunnettiin nimellä Suomen Graniitti.
Kovakiven satavuotisen historian aikana on koettu sotia, tuotannon nousu, syvät lamavuodet, sen jälkeinen noususuhdanne ja globaalin kilpailun tuomat haasteet. Kovakiven louhimot ovat läpi yrityksen historian sijainneet Kurussa ja Näsijärven ranta-alueilla. Tällä hetkellä niitä on neljä: kolme Kurussa ja yksi Teiskossa. Kivijalostamo sijaitsi 1900-luvun puoliväliin asti Tampereen keskustassa, mistä se siirrettiin Kuruun.
Yrityshistoria kansiin
Idea koota yrityksen historia yksien kansien väliin lähti Tapani Elomaalta. Kirjoittajaksi valikoitui Kurusta kotoisin oleva, Alajärven yläkoulussa historian opettajana työskentelevä Kylkilahti. Miehet tunsivat toisensa jo vuosien takaa.
– Isäni huoltoasemalla kesäisin työskennellessäni tutustuin paikkakunnan kivimiehiin, myös Tapaniin ja hänen isäänsä, Kylkilahti kertoo.
Kylkilahti kiinnostui jo nuorena paikallishistoriasta ja melontaharrastuksensa myötä myös Näsijärven rantojen vanhoista louhintapaikoista. Lukion käytyään Kylkilahti lähti opiskelemaan historiaa.
– Kirja pohjautuu opinnäytetyöhöni Näsijärven seudun kiviteollisuus, jonka tein Jyväskylän yliopistoon 1980-luvulla.
Nyt julkaistun teoksen kirjoitusprosessin aikana Kylkilahti joutui tekemään melkoista salapoliisityötäkin, sillä suurin osa Kovakiven varhaisista dokumenteista oli hävitetty 1970-luvulla.
Henkilöhaastattelujen lisäksi Kylkilahti löysi tietoa muun muassa vanhoista lehtiartikkeleista, Tilastokeskuksen teollisuustilastoista ja Tampereen kaupungin satamatoimiston asiakirjoista. Aiemmin kiviaines nimittäin kuljetettiin Kurusta Tampereelle laivoissa.
– 1960-luvulla kivenkuljetus loppui Näsijärvellä, Kylkilahti kertoo.
Viimeisen sadan vuoden aikana kiviteollisuus on käynyt läpi mittavan murroksen.
– Aluksi kaikki tehtiin käsin. Ensimmäinen iso hyppäys oli, kun tuli sähkö ja saatiin hiomakone pyörimään. Sen jälkeen tuli paineilma, joka auttoi poraamista ja sodan jälkeen tulivat kovametallityökalut. Ne helpottivat poraamista edelleen. 1950-luvulla tuli leikkureita ja 1960-luvulla timanttiteriä. Se nopeutti ihan mahdottomasti, Tapani Elomaa kertaa teknogian kehitystä.
1970-luvulla automatiikka ja tietokoneohjattu teknologia 1980-luvulta eteenpäin ovat kehittäneet alaa edelleen. Louhinnan puolella isoin mullistus oli 1970-luvulla pyöräkuormaajien käyttöönotto.
– Siihen asti oli pieni paikkaansa rakennettu nosturi eli raana, millä nostettiin kivet montusta ylös.
Haasteita ennen ja nyt
Jo 1930-luvulla kurulaista graniittia vietiin ulkomaille, muun muassa Englantiin, mutta sotien jälkeen vienti hyytyi. 1990-luvun laman jälkeen vienti muun muassa Tanskaan, Ruotsiin ja jopa Japaniin ja Kiinaan on muodostanut suuren osa yhtiön liikevaihdosta.
Louhinnan suurimmat ympäristövaikutukset ovat melu ja pöly. Tulevaisuuden haasteista Elomaat mainitsevat lupaehtojen tiukkenemisen ja muuttuvat vaatimukset maankäytölle.
– Toisaalta viranomaiset tietävät, että ostamalla kotimaista – tässä tapauksessa luonnonkiveä – taataan, että sitä ei ole tehty lapsityövoimalla eikä ole luurankoa kaapissa. Ympäristöluvan ehtoja joudutaan noudattamaan, jotka Suomessa ovat hyvin tiukat, Antti Elomaa sanoo ja jatkaa:
Tiedetään tarkkaan mitä saadaan, ja pitäisi luoda edellytykset, että toimintaa voidaan jatkaa. Eikä niin, että pistetään silmät kiinni ja ostetaan jostain kaukaa halvalla: silloin ei toki tarvitse murehtia miten se on louhittu ja tuotettu. Tämä on isoin uhka toimialalla, Antti Elomaa toteaa mutta katsoo luottavaisesti tulevaan.
