Uutisten toimittaja.
Luin hetki sitten paikallisesta Facebook-ryhmästä, miten joku oli nähnyt työssään olleen liittymämyyjän, joka oli ronkkinut nenäänsä ja sen jälkeen laittanut sormen suuhunsa. Tämän jälkeen myyjä oli mennyt kauemmaksi niistämään.
Kirjoittaja ihmetteli pöyristyneenä, oliko myyjä immuuni koronalle ja että mitä tämä tämmöinen julkiniistäminen ja työpaikalla niiskuttaminen on. Hän kertoi ilmoittaneensa asiasta myös myyjän työnantajalle.
Nenän kaivuu harrastuksena ja rään syöminen on toki ällöttävää, mutta minusta tämä kyseinen julkitulo kertoo jotakin ajasta, jossa elämme: nimittäin kyttäyskulttuuristamme, joka on päässyt valloilleen nimenomaan koronan takia.
Jos yskäiset oikeaoppisesti kainaloosi, katsoo joku, että hyi, spitaalinen. Jos niiskutat nenäliinaan allergista nuhaasi, on lähellä liikkuvien viikonloppu pilalla, koska he odottavat Koronavilkun rimpautusta altistumisesta. Jos vahingossa hipaiset naamaasi etkä käytä samantien käsidesiä, saat paheksuvia katseita saastaisuudestasi. Ja auta armias, jos vahingossa kaivat nenää, niin johan siitä joku ilmoittaa työnantajallesi.
Tämä julkinen kyttäys ja paheksunta, koronasheimaaminen, on vaikuttanut myös omaan toimintaani. Taannoin yskäisin vahingossa ollessani ystäväni kanssa ihmisten ilmoilla. Hän kääntyi katsomaan minua rankaisevalla katseella: Vilma, soo soo, ei täällä!
Yksi toinen päivä olin kaupassa ja siinä maitokaapilla minua alkoi kovasti aivastuttaa. Jos olisimme eläneet maailmassa ennen koronaa, olisin pärskinyt hihaani hienovaraisesti. Sosiaalinen paine ympärilläni kuitenkin pakotti pidättämään aivastusta. Ajattelin, että mieluummin katkaisen suonen päästäni, kun aivastan julkisesti jonkun koronapoliisin valvovan silmän alla.
Minusta on kiva, että korona on saanut ihmiset huolehtimaan toisten hyvinvoinnista. Mutta toisaalta taas kyttäys ja toisten julkinen sättiminen ovat saaneet täysin uudet mittasuhteet.
Veikkauksen asiakaslehti X teki taannoin mainion jutun korona-ajan kyttääjistä. Juttuun oli haastateltu muun muassa maailman johtavaa häpeätutkijaa, psykologian professori June Tangneyta, joka tiivistää hienosti ajatuksen paheksujista ja paheksunnan toimivuudesta koronakeskustelussa:
”Jos paheksujan tavoite on rangaista toisia tai esitellä omaa paremmuutta, ’sheimaaminen’ voi toimia. Mutta jos tavoite on aidosti muuttaa toisten toimintaa, se tulisi tehdä empatian kautta: koettaa saada ihmiset tietoisiksi vaarallisen toiminnan seurauksista häpäisemättä heitä henkilöinä”.
Otetaanhan siis oppia Tangneylta ja koitetaan olla häpäisemättä ketään yhden aivastuksen tai räkäpallon takia.
