Vanha sanonta sanoo, että ”mikään ei ole niin vaikeaa kuin ennustaminen, etenkin tulevaisuuden ennustaminen”, mutta samaan hengenvetoon voi todeta myös, että ”missään ei ole niin paljon viisautta kuin siinä kuuluisassa jälkiviisauskomiteassa”.
Molemmat pätevät paremmin kuin hyvin siihen, miten jo puolisen vuotta kestänyttä koronakriisiä on valtakunnassamme käsitelty hallituksen ja virkamiesten arvostelijoiden taholta. Huolimatta siitä että Suomi on selviytynyt sekä inhimillisten kärsimysten että talouden osalta kansainvälisessä vertailussa vähintäänkin hyvin, niin kuraa on lentänyt sekä hallituksen, että THL:n niskaan enemmän kuin tarpeeksi. Toki virheitä on tehty etenkin alkuvaiheessa ja ne on myös tunnustettu ja niistä ollaan otettu oppia.
Arvostelijoilla sen sijaan riittää ristiriitaisuuksia kommenteissaan ja välillä saa sen vaikutelman, että tärkeintä on olla eri mieltä. ”Emme hyväksy!”, ”me vaadimme!” ja ”minähän sanoin!” ovat tuttua tekstiä opposition suunnalta. Koskaan ei ole ollut oppositiossa olo niin helppoa kuin nyt koronakriisin aikaan. Miksi? No yksinkertaisesti siitä syystä, että joka ainoalla hallituksen päätöksellä on ollut myös negatiivisia vaikutuksia. Jos hallitus on asettanut rajoituksia, se on vaikuttanut talouteen ja jos niitä on purettu, niin viruksen leviäminen on ollut luonnollinen seuraus. Arvosteleminen on ollut erittäin helppoa nostamalla joka ainoan päätöksen jälkeen tikunnokkaan vain ne negatiiviset vaikutukset. Sen lisäksi oppositio on voinut ampua ilmaan toimenpide-ehdotuksia sarjatulella koko kriisin ajan, mutta hallitus ja vastuussa olevat virkamiehet ovat joutuneet ensin selvittämään toimenpiteiden lainvoimaisuuden ja myös sen, miten asia hoidetaan käytännön tasolla. Ero on aikamoinen.
Jos otamme esimerkiksi Uudenmaan sulkemisen, niin siinä oli valtava määrä organisointia ennen kun päätös voitiin käytännössä toteuttaa. Se ei ole pelkästään ilmoitusluontoinen ”Uusimaa kiinni” tiedote, operatiivisista toimista kun vastasivat poliisi ja puolustusvoimat. Arvostelijat sen sijaan paukuttelivat henkseleitään mediassa julistamalla että ”mehän vaadimme tätä jo kaksi viikkoa sitten” ja yrittivät näin ottaa kunnian hallituksen päätöksestä itselleen. Nälvimisen ja jatkuvan loanheiton sijaan voisi joskus istahtaa samaan pöytään, unohtaa puoluepolitikoinnin, gallupmittaukset ja keskustella sivistyneesti ja asiallisesti yhteisen haasteen ratkaisemisesta. Opposition olisi osattava asettaa itsensä päättäjän ja vastuussa olevan paikalle huutelun ja irtopisteiden haalimisen sijaan.
Mitä taas tulee talouteen, niin siinä sitä vasta ihmettelemistä riittääkin. Suuri määrä yrityksiä kärsi isoja tappioita rajoitusten astuttua voimaan. Monet olivat konkurssin partaalla. No mikä oli reaktio? Samat tahot jotka niin kovin usein isoon ääneen valittavat Suomen korkeaa verotusta olivat kädet ojossa Jyri Häkämiehen johdolla pyytämässä valtiota apuun. Siis tahot jotka pyytäessään tiesivät tasan tarkkaan sen, että lompakko josta pitäisi rahaa jakaa on tyhjä, eli velkaa on otettava. Näin myös hallituksen taholta toimittiin ja rahaa jaettiin yritysten pelastamiseksi miljardikaupalla. Ja hyvä niin. Pelastettiin monet yritykset ja sitä kautta monet työpaikat.
Mutta entä sitten? Eipä siinä ehtinyt vierähtää kuin viikko, kun ryöpytys valtion ”hallitsemattomasta velanotosta” alkoi samasta suunnasta josta oltiin hetki sitten oltu rahaa vailla. Ja koska se velka joudutaan maksamaan takaisin, niin veroeurojahan sinne valtion kirstuun on kerättävä. Mutta sehän ei tietenkään e m tahoille sovi, ei vaikka valtiolta oltiin hetkeä aiemmin auttava käsi ojennettukin. Rahaa pitää kassasta hädän hetkellä löytyä, mutta halukkaita maksajia ei tunnu löytyvän.
Olen näkevinäni lievää ristiriitaisuutta, oletteko te? Siihen vielä kirsikkana kakun päälle vaatimukset työpaikkojen luomisesta. Valtiovarainministeri Matti Vanhanen osui asian ytimeen sanoessaan ”hallitus ei ole kaikkivoipainen, emme voi ryhtyä tilaamaan sorveja”. Itse tulkitsen tämän niin, että nyt kun yritykset on pelastettu kuiville, on aika pistää hihat heilumaan ja ryhtyä hommiin. Kehittämään yritystä ja innovoimaan uusia ratkaisuja, sillä maailma ei ole entisensä koronakriisin jälkeen. Jos valtio jakaa rahaa yrityksille, niin sillä on myös oikeus saada vastinetta rahoilleen. Sama koskee tietysti myös yksittäisiä kansalaisia. Yritä edes.
Vientimme tosin ei ole pelkästään meidän käsissä, vaan riippuu siitä miten vientimaidemme taloudet elpyvät. Vai onnistuvatko yritykset löytämään uusia kohdemaita? Kukaan ei osta meiltä mitään, mitä ei tarvitse. Tästä on UPM:n Kaipolan tehtaan sulkeminen erittäin hyvä esimerkki. Vika ei ole UPM:n, maamme nykyisestä hallituksesta nyt puhumattakaan. Syy on yksin kertaisesti siinä että paperin, etenkin sanomalehtipaperin, kysyntä maailmanmarkkinoilla on romahtanut eikä se kehitys ole ollut meidän suomalaisten käsissä. Toistensa syyttely ja nokittelu tässäkin asiassa on energian tuhlausta. Ja poliittista peliä. Yllätyksenä paperin kysynnän romahtaminen ei tosin tullut, se on ollut kaikilla tiedossa. Tämä herättää tietysti kysymyksiä siitä ovatko meidän yrityksemme ja maan poliittinen johto olleet tarpeeksi hyvin kartalla siitä mihin investoinnit tulisi suunnata? Siis pitkällä aikavälillä, ei vuoden eikä edes yhden hallituskauden aikana. Sama koskee koulutusta. Aina olisi yritettävä katsoa miltä maailma näyttää seuraavien vuosikymmenten aikana? Mitä tuotteita maailmalla tarvitaan, mihin panostaa tuotekehityksessä ja osaamisen vaatimassa koulutuksessa. Tätä pitkän aikavälin suunnitelmallisuutta korosti haastattelussaan myös yli puoluerajojen arvostettu kansliapäällikkö Martti Hetemäki. Mitä paremmin valtion talous on suunniteltu pitkällä aikavälillä, sitä helpompi on selviytyä hetkellisistä notkahduksista.
Lopuksi vielä EU:n tukirahoituspaketista. En ole EU:n talouspolitiikan asiantuntija kuten eräät, jotka ovat ehkä minuakin enemmän kuutamolla, kuvittelevat olevansa. Joten minun on luotettava tässä asiantuntijoiden, muun muassa professori Sixten Korkmanin näkemykseen. Hänen mukaansa paketti oli kokonaisuudessaan hyvä sekä EU:lle että Suomelle. Sen verran toki ymmärrän että ihan pelkällä yhteen- ja vähennyslaskutoimituksella ei kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä voi mennä tekemään, vaikka niitäkin näillä palstoilla esiintyy. On osattava tehdä ero Suomen kannalta ihanteellisimman sopimuksen, ja parhaan mahdollisen sopimuksen välillä. Ihanteellisen voi kuka tahansa raapustaa ruutupaperille vaikka Teivon ABC:llä, mutta parhaan mahdollisen saamisessa joutuu neuvottelemaan 26:n muun EU-maan kanssa. Eikä niistä maista yksikään saa sitä vain itselleen ihanteellista sopimusta.
Näillä sitä nyt sitten mennään ja maksumiehinä tulemme olemaan me kaikki, tavalla tai toisella. Mutta tästäkin selvitään, ei epäilystä. Mustien pilvien maalaaminen maamme taivaalle, jatkuva riitely ja kansan repiminen kahteen leiriin ei tuo mitään hyvää tullessaan. On huolestuttavaa lukea erään eduskuntapuolueemme äänenkannattajan sivuilta kommentteja, joissa kehotetaan ampumaan laillisen hallituksemme ministeri tai yllytetään kansaa aseelliseen kapinaan. Siihenkö tämä maa on matkalla?
Veijo Kortelainen
Poliittisesti puolueeton tarkkailija
