Haluan aina kuitin. Kun minulta kysytään, tarvitsenko kuitin, vastaan myöntävästi, vaikkei mitään erityistä tarvetta olisikaan. Tahdon yleensä vain lukea, ovatko ostamani tuotteet oikein maksetut.
Jaksaessani voisin vielä verrata pankkitililtä tai luottokorttilaskulta, täsmääkö kuitin summa tosiasiassa veloitettuun, mutta harvoin sentään niin teen. Eräs ystäväni tarkistaa, ja lisäksi vielä arkistoi kaikki kuitit siististi.
Yritykseni ostoihin liittyvistä kuiteista olen onneksi oppinut ottamaan kuvat heti, jotta ne pysyisivät tallessa. Muuten – katsomisen jälkeen – ainoastaan myttään ja sullon epäjärjestyksessä kassiini sellaiset henkilökohtaiset kuittini, joita ei ole syytä säästää vaikkapa takuumielessä.
Silti kuitti pitää saada. Se vaatii usein aktiivisuutta. En ymmärrä, miksi esimerkiksi markettien kassahenkilöt eivät nykyään saa ojentaa maksusta tulostuvaa kuittia asiakkaalle, vaan asiakkaan on itse muistettava repäistä se koneesta. Kaikkiin asiakkaan käpälöimiin ostoksiin he kyllä saavat koskea ja esimerkiksi pullonpalautuskuitin he ottavat suoraan minulta ja antavat kolikot käteeni. Se hygieniasta ja turvaväleistä.
Olen silloin tällöin unohtanut napata kassakuitin mukaani, mutta muistanut sen kuitenkin viimeistään parkkipaikalla. Kun olen palannut kassalle, olen saanut kopion. Joskus on veloitettu jotain liikaa (kuten kolmen maitolitran sijaan 33 litraa), jolloin olen pyytänyt ja saanut ylimääräisesti maksamani rahat takaisin.
Välillä on kyse myös muusta todisteesta: kun esimerkiksi palautan kirjan kirjastoon, haluan kuitin, jotta voin tarvittaessa osoittaa, että teos tosiaan on jätetty sinne. Olisihan mahdollista, että tietojärjestelmät reistailisivat tai ihmiset tekisivät inhimillisiä virheitä.
Tosin viimeksi, kun palautin lainani, kirjasto oli suljettu, eikä palautusluukku tarjonnut kuittimahdollisuutta. Minulla kuitenkin kävi tuuri, sillä onnistuin pudottamaan kirjan palautuslaatikon viereen ja sain otetuksi kuvan lasin takana nököttävästä opuksesta. Minäkö muka epäilijä ja varmistelija?
Totisesti olen. Kun jätin kengät suutarille korjattaviksi enkä pyynnöstäni huolimatta saanut siitä itselleni mitään lippulappusta, pelkäsin puolitosissani, etten enää koskaan näkisi niitä jalkineita. Otin kuitenkin riskin ja päätin luottaa. Suutari säilytti popot nimelläni ja laittoi ne kuntoon.
Nyt kengät ovat taas ahkerassa käytössä – ja maksaessani saamani kuitti lienee jäänyt ajelehtimaan jonkin käsilaukkuni pohjalle.
Katariina Sorvanto
