Oon vähä miettiny tätä elämää ja sitä, mitä sen ympärillä on. Tulin puolitoista vuotta sitten tänne Pirkanmaalle Pohojammaalta. On olemassa semmonen sanonta, että ”Ihiminen voi lähteä Pohojammaalta, mutta Pohojammaa ei lähäre ihimisestä.” Varmaan sitä voi soveltaa mihin tahansa osaan maata.
Kun ajeltiin Vilppulasta kotiin Ylöjärvelle, kattelin kuusipuita. Ne oli niin alakulosen näkösiä. Oksista riippui tosi pitkät pikkuoksat (ovatkohan näreitä vai mitä) ja tuli mieleen, etten ole Pohojammaalla semmosia nähny.
Kun pyhänä ajeltiin päiväseltään Pohojammaalle synttäreille, niin kattelin autosta noita kuusia. Ikaalisten ja Parkanon jälkeen kolmostien varrella näkyi yhä vähemmän noita alakuloisia kuusia. Pohojammaalla ne on kyllä palio terhakkaampia.
Tuli ihan mieleen, että siellä ne on niinku teinitytön rinnat pystyssä ja täällä Pirkanmaalla niinku vanahan akan tissit, jotka roikkuu alakuloisina.
Noh on täällä näkyny pari muutakin asiaa, joihin oon kiinnittänyt huomiota. Elikkä toisena sanosin semmosen kun katujen nimikilivet. Tämä koskee eritoten Tamperetta.
Meillä siellä Pohojammaalla kilipi on jokasessa kadunkulumassa, täällä niitei näy palio missään. Pitää kävellä koko katu, että tietää, missä on. Elikkä ollaankohan täällä säästävämpiä kun esimerkiksi Vaasassa?
Ja sitte vielä kolomas asia, muttei suinkaan se vähäisin. Täällä tuntuu kaikki tapahtuvan niin hitaasti. Mahtaako hämäläisyys olla syynä?
Tulee mieleen esimerkiksi yksi risteys – en ny viitti sanoa mikä – mutta siinä on jo ainakin puolitoista vuotta ollu samat tietyön merkit ja esteet. Vaasassa tuo olis saatu jo ajat sitte valamiiksi asti.
Olipas Aamulehdessäkin vai olikohan se Ylöjärven Uutisissa joku juttukin siitä, miten jokin asia oli ollu samalla tavalla jo parisen vuotta, vaikka olis pitäny hoitaa pois aikaa sitten. Että semmosia aatoksia mulla on ollu.
Hellevi Pellinen-Jyrhä
