Meidän talon päädyssä, siinä keinun takana, on kaksi puuta. Muovisäkeissä multapaakkuineen ne saatiin, omenapuun alut. Kaivettiin kuopat ja istutettiin. Ajateltiin, että näinköhän nähdään hedelmät oksilla, kauankohan vie, tuleeko kallio juurille vastaan, ettei ole maata mistä ottaa voimaa.
Ensimmäiset kaksi kesää, ei kukan kukkaa. Toissa kesänä jo kukki. Toinen teki pienet vihreät raakileet ja pudotteli ne sitten pikkuhiljaa pois. Ihmeteltiin missä vika, maassa, meissä vai mehiläisissä? Sinä kesänä ei ollut pölyttäjiä, tiesi joku, mutta kun kumminkin ne raakileet. Eihän me ymmärretty.
Seuraavaksi talveksi puut suojattiin pupuilta. Lunta tuli niin paljon, että verkkoa oli korotettava. Jossain vaiheessa lannoitettiin ja leikattiin. Menneenä kesänä oli taas lämmintä ja vettä tuli sopivasti, nyt oli mehiläisiäkin. Tekivät töitään omenapuissa ja marjapensaissa.
Yhtenä päivänä taas huomattiin ne pienet vihreät raakileet. Ihanaa. Mutta taas yksi toisensa jälkeen puu pudotti hedelmänsä alas.
Luovuttiin ajatuksesta saada oman puun omenia. Luovuttiinkin liian aikaisin. Annettiin puiden olla rauhassa ja eräänä päivänä tajuttiin, että punaiset kyljet loistavat aamuauringossa. Nyt käytiin päivittäin katsomassa kuinka puna syveni omenan poskessa. Otettiin valokuvia, ihmeteltiin.
Ensimmäisen hallayön jälkeen päätettiin korjata sato. Oltiin kuultu kuinka huonosti tänä syksynä tuli omenoita, meille tuli hyvin. Seitsemän makeaa hedelmää. Siitä riitti kaikille, lapsille, lastenlapsille, meillekin.
Isän tyttö
