Kotikylän rannassa on opittu uimaan, itse opettelemalla, ilman uimakouluja. Ihan kelvollisesti silläkin uimataidolla on pärjätty. Samassa paikassa on useimmiten tullut heitettyä talviturkki, niin kävi tänäkin kesänä.
Ikä on tehnyt sen, että järveen ei enää mennä kiireellä. Ennen kun lapsena juostiin iltaisin heinänteon jälkeen kilpaa rantaan, ei ehditty veden lämpötilaa kokeilla, kyse oli vain siitä, kuka ehtii ensin järveen. Vesi oli mukamas aina lämmintä. Alaraajoja kirveli jonkin aikaa, kun heiniä oli sotkettu latoon paljain säärin, mutta se meni nopeasti ohi.
Nyt ikääntyneempänä rantaan kävellään rauhallisesti, katsellaan kukkivia kasveja, kuunnellaan lintuja, nautitaan kesästä.
Tänä vuonna talviturkki lähti yhdestoista kesäkuuta. Meitä oli kaksi eläkeikäistä naista yhdessä asialla. Rannassa kokeilimme vettä, vähän kylmää, mutta uimakelpoista. Uimapuvut ylle ja kalliolle istumaan, jalat veteen, loiskuttelimme siinä.
Äkkiä näin valkoisen kiemuran vedessä, se liikkui.” Mikä toi on? Niitähän on lisää. Elääkö se? Onko se mato? Tohon järveen en kylä mene.”
Tutkittiin asiaa, ronkittiin yksi valkoinen suikale ylös. Pohdinnan jälkeen päättelimme, että lonkerot olivat kalan perkuun jätteitä. Diagnoosi vahvistui, kun huomasimme, että kalliolla oli isoja kuivuneita suomuja. Veden liike sai suikaleet liikkumaan, ikään kuin ne olisivat itse kiemurrelleet. Kun uskoimme, että kiemurat eivät olleet matoja, menimme uimaan.
Talviturkit jäivät Näsijärveen, karvalakit samoin. Uimista olikin ollut ikävä, koska uimahalliin ei ole päässyt koko keväänä. Luonnonvesissä uiminen on aivan erilaista kuin sisähallissa. Hallissa on koko ajan olevinaan kyse treenaamisesta, pitää suorittaa. Järvessä sitä vain kelluttelee ja antaa kesän kulua.
Aurinko paistaa, olo on kevyt, mieli samoin, mikäs on kelluessa, tuhansien järvien maassa. Plussaa on, jos mökkirantojen vesijetit ja muut päristimet eivät ole käytössä.
Viereisessä lahdessa pesineellä joutsenparilla on seitsemän poikasta, ne tuotiin meille näytille, komea katras.
Sorsa paimensi tarkkana neljää jälkeläistään, eivät ne meistä paljon piitanneet, samaistivat varmaan kelluvat päämme verkonmerkkeihin, kun emme juuri loiskutelleet. Pulloon puhaltamista muistuttava ääni kertoi, että kaulushaikara oli lahden perukassa.
Meidän pitää olla onnellisia, kun meillä on näin ihana luonto. Ja vielä siitä, että meillä on jokamiehen oikeudet siitä luonnosta nauttimiseen. Toisen maalla saa retkeillä ja rannassa käydä uimassa, kunhan muistaa, että ei mene pihaan, ei sotke peltoja eikä häiritse. Luonnonmarjoja ja sieniä saa poimia. Leiriytyäkin saa, mutta avotulta ei saa tehdä ilman lupaa ja jälkensä pitää siivota.
Tuo viimeinen on se, mikä tuntuu olevan monelle vaikea noudatettava. Roskia heitellään ympäriinsä. Ei niiden uimaretkemme kalanperkeidenkään paikka olisi ollut järvessä. Kunpa kaikki luonnossa kulkevat ymmärtäisivät, että jokamiehen oikeudet sisältävät aina myös velvollisuuksia. Että ei pilattaisi hyvää asiaa tyhmyydellä.
ARMI SAARELA
