Ylöjärven markkinoiden yhteydessä on vuosittain järjestetty kirjoituskilpailu Ylöjärven lukiolaisille. Kilpailu järjestettiin tälläkin kertaa, vaikka koronapandemian vuoksi markkinat jouduttiin perumaan.
Markkoiden taustalla toimii kaksi Lions Clubia eli LC Ylöjärvi-Keijärvi sekä LC Ylöjärvi-Teivo.
Tänä vuonna lukiolaisten kirjoituksissa pohdittiin sitä, miten tai millaisena nuoret näkevät tulevaisuutensa koko maapallon ja yhteiskunnan kehittymisen kannalta sekä omasta näkökulmastaan.
Kirjoituskilpailun finaaliin selvitti tiensä kolme erinomaista kirjoitusta. Finalistit valitsi äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä kirjailija Taru Kumara-Moisio. Mitalikolmikon järjestyksen päätti Ylöjärven Uutisten vastaava päätoimittaja Ville Mäkinen.
– Finalistikirjoitusten taso oli viime vuoden tapaan erinomaisen korkea. Kirjoituksissa oli päästetty mielikuvitus valloilleen, mutta silti kirjoitukset osattiin pitää johdonmukaisina ja mukaansatempaavina. Oli hienoa lukea, millaisena nuoret kirjoittajat näkivät maailman nyt ja tulevaisuudessa. Kirjoituksissa oli myös syvällistä pohdintaa ja jopa ratkaisuehdotuksia havaittuihin ongelmiin. Jokaisella kolmella kirjoittajalla on selvästi lahjakkuutta kirjallisten tuotosten tekemiseen, Ylöjärven Uutisten päätoimittaja Ville Mäkinen sanoo.
Finalistit saavat Lions Clubeilta rahapalkinnot.
Ylöjärven Uutiset julkaisee kaikki kolme finaaliin yltänyttä kirjoitusta tänä viikonloppuna 17.–19. huhtikuuta. Kirjoitukset tulevat julki perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina kello 13.
YLÖJÄRVEN MARKKINOINDEN KIRJOITUSKILPAILU, 3. SIJA:
JANNIKA HELDÁN
Oman elämän käsikirjoitus
Oletko kuullut sanottavan, että ”kaikki ei mene niin kuin Strömsössä”? Niin minäkin, ja kokenut sen monta kertaa. Milloin koe ei mennyt putkeen, milloin joku yrittämäni asia ei onnistunut tai muuten vain sählään sitä sun tätä ja lopputulos on silloin yleensä farssi. Kun olin nuorempi, elämä koetteli ja testasi isoilla vastoinkäymisillä, mutta vaikeista ajoista huolimatta elin hetken kerrallaan samalla toivoen parempaa tulevaa ja onneksi kaikki lopulta kääntyikin parhain päin. ”Mun nuolet ei lennä sinne asti/mä heitän leivän kerrallaan” (Haloo Helsingin Vihaan kyllästynyt, 2014) onkin oiva siteeraus kuvaamaan ajatustani.
Olen huomannut, että ympärillämme vallitsevassa yhteiskunnassa on tietynlainen normi siitä, miten ihmisen elämän kuuluisi suurin piirtein perusrungoltaan mennä. Käydään koulut, opiskellaan ammatti, tehdään töitä, löydetään kumppani, saadaan lapsi/lapsia, kasvatetaan ne töitten ohessa ja päädytään sitten eläkkeelle, kenties hoivaamaan lapsenlapsia ja niin edelleen. Unohtamatta tavoittelua hyväosaisesta ammatista, korkeatasoisesta elämästä ja eläkkeestä. Kaikkihan eivät toki tällaista elämää elä ja elämäntyylejä on yhtä monta ja erilaista kuin ihmisiäkin, mikä on hienoa. Minusta on kiva huomata, että yhä useampi haluaa elää ”erilaista” elämää, toteuttaa unelmiaan, enkä nyt sano, etteikö lapsiperhearki voisi olla jonkun unelma.
Voisiko esimerkiksi vapaaehtoinen lapsettomuus olla ”normaalia” siinä suhteessa, että tulevaisuudessa kenenkään päätä ei yritettäisi kääntää tai olisiko tulevaisuudessa kaikilla ihmisillä yhtäläiset ihmisoikeudet kokoon, rotuun tai mihinkään ulkoisiin seikkoihin katsomatta?
Kuuntelin testausmielessä e-kirja-lainapalvelusta kirjan koskien vapaaehtoista lapsettomuutta ja yhä useammin toistui kertomus, kuinka henkilöä oli yritetty taivutella hankkimaan lapsia tai hänelle oli sanottu, että tulisi katumaan päätöstään. Miksi yrittää saada toinen elämään ennalta määrätyn käsikirjoituksen mukaan, kun voisi kirjoittaa ihan omanlaisen tarinan, jossa ei ole kopioitua juonta ja tapahtumia?
Olen persoonana haaveilija ja yläkoulussa haaveilin, että saisin tulevaisuudessa viettää päivät pitkät hevosten kanssa parantamalla niitä hevossairauksien erikoiseläinlääkärinä. Aikaa kului, oli aika siirtyä toisen asteen opintoihin ja valitsin lukion pitkän pähkäilyn tuloksena. Siellä huomasin, että eivät eläinlääkärin hommat olisikaan minua varten. Sitä ennen olen halunnut olla niin taitoluistelija, poliisi kuin kerran jopa palomieskin. Ei sitä koskaan tiedä, mikä minusta sitten joskus tulevaisuudessa tulee, vai tuleeko yhtään mitään. Haaveita ja toiveita kyllä on. Olenkin päättänyt ottaa vastaan sen, mitä elämä antaa. Tätä kuvaavat hyvin säkeet: ”Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo” (Vihaan kyllästynyt, Haloo Helsinki, 2014).
Monesti yläkoulun alusta alkaen nuoria aletaan painostaa keksimään, mitä he haluavat tulevaisuudelta, ja jo yläkoulussa kysellään ”tulevaa ammattia”. Sitten sen kautta ohjataan sille ”oikealle polulle”. Ikään kuin pitäisi muodostaa jonkinlainen käsikirjoitus, miten aikoo loppuelämänsä työskennellä ja sen kautta viettää elämänsä. Mistä teini-ikäinen nuori voisi tietää vielä yläkoulussa, mitkä asiat kiinnostavat, mihin on omassa elämässä valmis sitoutumaan tai mitä se vaatii, että saa haaveilemansa elämän? Se, että valitsee yläkoulussa jonkin ammatin, mihin tähtää, ei tietenkään tarkoita, että sen olisi oltava se pysyvä loppuelämän ammatti, aina voi halutessaan kouluttautua uuteen ammattiin.
Loppujen lopuksi voi sanoa, että vaikka meillä onkin paljon normeja, saa ja pitääkin elää sellaista elämää, mikä itsestä hyvältä tuntuu. Eikä antaa muiden kirjoittaa tai määrittää sitä, miten kukin elämässään tekee. Sillä tosiasiassa yksikään ihminen ei ole täysin normaali siinä mielessä, että hän olisi samanlainen kuin muut, joten ei yksi tyyli käy kaikille. Ei nyt, eikä tulevaisuudessakaan. Sitä, millainen maailma tulee olemaan tulevaisuudessa, millaiseksi se muuttuu, emme voi tietää. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Lue myös:
Ylöjärven markkinoiden kirjoituskilpailun satoa, toinen sija: Hiilenharmaa huominen