Meillä kaikilla on toisinaan huolia ja murheita, jotka saavat elämän tuntumaan hankalalta ja raskaalta. On huoli toimeentulosta, ilmastonmuutoksesta, työllisyyden kehittymisestä, lasten pärjäämisestä, terveydestä ja vaikka mistä, syitä riittää.
Jos luonne on vielä sellainen, että odottaa kohta alkavaa sadetta, kun aurinko paistaa ja kokee puolillaan olevan lasin lähes tyhjäksi niin eihän jokapäiväinen taaperrus herkkua ole. Jotkut mässäilevät huonolla tuurillaan ja kieriskelevät henkisesti kurjuudessa. Jos tällaisia ihmisiä sattuu useampia vaikkapa samaan kahvipöytään, aletaan kohta keskustella, että kenellä menee huonommin.
Muistan henkilön, joka esitteli tyytyväisen näköisenä kalenteriaan. Hän oli merkinnyt kesälomansa jokaisen päivän kohdalle huolellisesti s-kirjaimen merkiksi siitä, että sinä päivänä oli satanut. Siis koko kesäloman satoi. Minä tietysti yritin pilata hänen iloaan kurjista lomailmoista sanomalla, että kyllä varmaan jonain päivänä aurinkokin pilkisti. Niiden päivien kohdalle olisi tietysti tasapuolisuuden vuoksi pitänyt merkitä a. Mutta eihän se sopinut. Hänelle tuotti jonkinlaista nurinkurista nautintoa, kun sai sanoa, että kurjaa oli lomallakin. Joka päivä satoi.
Omissa aivoissani syntyi kerran hankalassa paikassa oivallus, joka on auttanut elämässä myöhemminkin vastaavissa tilanteissa. Kuusitoistavuotiaana istuin ammattikoulun pihalla roskapöntön kannella, odotin koulun ovien avaamista ja katselin ympärilleni. Oli ensimmäinen koulupäivä. Olin tehnyt hiukan epätavallisen uravalinnan ja mietin siinä, kuinkahan näistäkin kolmesta kouluvuodesta selvitään. Silloin se tuli, pelastava ajatus, ihana oivallus: riittää, kun selviän yhdestä päivästä kerrallaan.
Sisäistin tuon ajatuksen siinä koulun pihalla niin hyvin, että tuntui kuin painonikin olisi vähentynyt pari kiloa. Tulevat kouluvuodet eivät olleetkaan enää suuri kolmen vuoden kokoinen möykky hartioillani, vaan vain jono päiviä, jotka piti selvittää yksi kerrallaan. Niin se koulu sitten hoituikin. Tapahtumasta on jo yli viisikymmentä vuotta. Olen palauttanut tuon ajatuksen mieleeni monta kertaa. Aina se on keventänyt kuormaani.
Tuo sama ajatus on myös auttanut minua nukkumaan hyvin, vaikka toisinaan seuraavana päivänä olisikin ollut tiedossa jokin vaikea asia tai ongelma. Olen ajatellut, että se on sitten huomenna. Nyt minä voin vielä nukkua sitä ennen monta tuntia.
Oletan olevani enemmän optimisti kuin pessimisti. Ajattelen asioista, että kyllä ne saadaan hoidettua tai joskus hoituvat ihan itsekseen. Haluan myös uskoa, että vaikka ihmisellä olisi taipumusta pessimismiin, hän voi harjoittelemalla oppia ajattelemaan asioista positiivisemmin.
Onhan olemassa tiettyjä kurjia asioita, joita tapahtuu. Kaikki kuolevat joskus. Liikeyrityksiä ajautuu vararikkoon. Ihmiset sairastuvat. Lentokoneita putoaa. Mutta eivät nuo asiat jää tapahtumatta, vaikka niitä kuinka surisi etukäteen. Ja sitten, jos ja kun sattuu omalle kohdalle, ei pidä jäädä noissa murheissa kieriskelemään.
Tuo lause oli helppo kirjoittaa, mutta sen toteuttaminen elävässä elämässä ei ole ollenkaan helppoa, tiedän. Asioista yli pääsemiseksi tarvitaan aikaa, ystäviä ja joskus ammattiapua. Ystävät ovat ihania olemassa, sellaiset, joille voi puhua mitä vain ilman pelkoa nauramisesta tai paheksumisesta. Toivon, että kaikilla on sellaisia, edes yksi. Sellaisen ystävän kanssa vietetyn päivän jälkeen aurinko paistaa kirkkaammin ja askel nousee keveämmin. Näin se vaan on.
ARMI SAARELA
