Tasavallan presidentti on todennut että osingonjako ei kuuu koronakevääseen. Suurin osa osingoista menee kaikkein rikaimmille ihmisille ja usein heidän omistamilleen yhteisöille ja yhtiöille.
Kaikki muut yhteiskunnassa joutuvat luopumaan osasta tai jopa kaikista tuloistaan. Tässä voi perustellusti nähdä epäoikeudenmukaisuutta.
Yritykset ovat rahoitusvaikeuksissa ja niille joudutaan järjestämään erityistä rahoitustukea ja sen lisäksi vielä suoraa tukea. Sekä Suomen yrittäjät että EK ovat näitä molempia vaatineet. Saman aikainen osingonjako, vuositasolla noin 20 miljardia euroa, on jo täysin epämoraalista kuppausta.
Osingot tulee nyt jättää jakamattomana yrityksiin turvaamaan yrityksen rahoitusasemaa. EK:n kyselyn mukaan noin viidennes yrityksistä piti konkurssia mahdollisena tästä kriisistä johtuen. Yrityksen tulevaisuus tarvitsee nämä jakamattomista osingoista muodostuvat rahoituspuskurit. Ei ole myöskään eläkerahastojen tai valtion intresseissä ottaa ulos osingoja. Ne turvaavat parhaiten rahoituksensa varmistamalla yritysten kriisikestävyyden ja estämällä konkurssit.
Ekonomistit ja rahoituksen professorit ovat jo joukolla kiirehtineet puolustamaan osingonjakoa. Argumenttina on jopa esitetty, että tulee aika, jolloin meidän tarvitsee kääntyä näiden osingonsaajien puoleen. Suomen kansantaloudessa suuret voitot ja tuotot eivät ole enää kymmeneen vuoteen johtaneet siihen, että niitä käytettäisiin tuotannollisiin investointeihin. Tämä on ollut kuitenkin jopa niin sanotun valtavirtaisen taloustieteen oppi, jolla voitoja on perusteltu.
Useamman vuosikymmenen ajan olemme tienneet, että huippurikkaat kätkevät varallisuuttaan ja tulojaan veroparatiiseihin, joista Suomi ei pääse hyötymään kansantalouden tulovirtoina tai veroina. Kovin paljon siltä taholta ei ole odotettavissa, vaikka puoleen käännyttäisiinkin.
Omistajat ja yrittäjät turvautuvat nyt estoitta julkiseen tukeen. Hyvinä aikoina voittoja perusteltiin riskin ottamisen korvauksena. Nyt kun riskit laukeavat, niitä ei katsota enää kapitalistisen opin mukaisena seurauksena, vaan riski on katettava yhteisistä varoista.
Varojen myöntäjät ei näy asettavan mitään ehtoja, velvoitteita tai soveltavan euro/ ääni-periaatetta, jolla hyvinä aikoina perusteltiin omistajien oikeutta määräysvaltaan ja voittoihin.
Nyt jopa ne tahot, jotka ovat kannattaneet uusliberalismin oppeja laihasta valtiosta ja periaatetta, että jokainen tulkoon toimeen omillaan, ovat hiljaa ja hyväksyvät veronmaksajien tuen yritysten omistajille ilman velvoitteita laajemmasta yhteiskuntavastuusta liiketoiminnassa.
Heidän oppiinsa laihasta valtiosta, joka hoitaa sisäistä järjestystä poliisivoimin, ulkoista järjestystä asevoimin ja oikeusjärjestystä edellisten ja tuomarivoimin kuuluvat sosiaalituet yrityksille.
Tässä tilanteessa olisi perusteltua keskustella yritysten yhteiskuntavastuusta ja henkilöstön ja sidosyhmien oikeudesta ja asemasta yritysten päätöksenteossa.
Tulevaisuuden yrityksen tehtävä ei voi olla enää maksimivoitto minimiajassa ja kaikin kepulikonstein omistajien pääoma-arvon nosto ja näistä johdon palkitseminen kohtuuttomin palkkioin, kuten tähän asti.
Veikko Räntilä
