Kävelen usein neljän kuukauden ikäisen Teppo-koiran kanssa taajamissa ja kaupungilla. Jos Teppo olisi ihminen, hän olisi roskisdyykkari.
Teppo iskee pikkuhampaansa kaikkeen, mikä kahisee, kimaltelee tai haisee (ruoalle). Käytännössä pentu siis haluaa napata maasta suuhunsa lähes kaikki roskat. Tupakantumpit, pahvimukit ja hampurilaiskääreet.
Joudun vähän väliä kaivamaan Tepon suusta esimerkiksi ksylitolpurkkaa, jota Teppo jyystää mielellään.
Purkassa on kaksi ongelmaa. Minua ällöttää ajatella, kenen suussa paljain sormin tavoittelemani purkka on aiemmin ollut. Tämän lisäksi ksylitol on koirille vaarallista.
En ole tietenkään pitänyt väärissä paikoissa lojuvista roskista ennenkään, mutta vasta nyt olen huomannut, kuinka valtavia määriä niitä luonnossa onkaan.
Olen opettanut Tepolle irti-käskyn, jotta koira ei koskisi roskiin tai irrottaisi otteensa niistä. (Ja myös jaloistani, joihin Teppo mielellään teroittaisi purukalustoaan.)
Usein tämä tehoaa, välillä ei. Ja vaikka tehoaisikin, tunnen usein olevani kuin robotti, joka jakelee käskyjä sekunnin välein. Ei… irti… irti… irti… irti. Teppo huomaa tupakka-askin, irrottaa siitä, tarttuu sen jälkeen viereiseen pillimehuun, sitten paperiliinaan…
Teppo on tajuttoman nopea, enkä aina pysy sen liikkeissä mukana.
Tätä kaaosta pahentavat tietysti teiden varren kakat.
Mielestäni koiranomistajat pussittavat ihan kiitettävästi kakat jalkakäytäviltä ja nurmikoilta. Mutta jos menemme edes hiukan syrjäisemmälle kävelytielle, sen laidat ovat täynnä kasoja.
Ehkä ihmiset eivät näihinkään kasoihin osu, mutta Teppo kyllä osuu. Pikkukoira bongaa hajuja ja etsii aina niiden alkulähteen. Ja toisinaan myös lipaisee sitä. Ja sen jälkeen minua.
