Veteraanijäille aina valmis kaksikko on pelastanut monen porukan höntsyt vuosikymmenten aikana.
Juhani Nurmi ja Pekka Blomqvist ovat eräänlaisia palomiehiä: heidät kutsutaan hätiin, kun jossakin päin Tampereen seutua veteraani- tai työpaikkahöntsyt uhkaavat vesittyä maalivahtien puutteeseen. Tämä kaksikko ei yleensä sano ”kiitos ei”.
Vakuudeksi Nurmi näyttää kännykästään WhatsApp -ryhmänsä taannoisen keskustelun, jossa hän kertoo takanaan olevan jo kolmet jäät siltä päivältä.
Kello on hieman yli puolenpäivän marraskuisena tiistaina. Nurmi, 64 ja Blomqvist, 67, ovat saapuneet Tesoman jäähallille hyvissä ajoin ennen muita vuorolaisia, jotka ovat enimmäkseen jonkin verran molarikaksikkoa nuorempia.
– Eräs tunnettu valmentaja sanoikin kerran, että nyt on niin vanhat molarit, että vanhemmat tuotaisiinkin ruumisautolla… Nurmi virnistää.
Pukukoppihuumori kuuluu ikämiehille yhtä lailla kuin junnuillekin. Juttujen kerrontatapa tosin on hieman erilainen.
– Tuntuu, että kuusikymppisenä äijä on tietyissä asioissa parempi kuin kaksikymppisenä, ”Alwin” Nurmi lausahtaa.
”Blunkka” Blomqvist ainakin elää lähes uutta nuoruuttaan, sillä hän on tämän vuoden aikana kadottanut painostaan 32 kiloa.
– Polvet eivät meinanneet enää kestää. Tammikuun 23. päivänä päätin, että nyt saa riittää. Kuntopyöräilyllä ja terveellisemmällä ruokavaliolla kilot ovat lähteneet, hän kertoo.
– Ei näissä höntsyissä saisi tarpeeksi liikuntaa tuollaiseen laihdutukseen. Onhan tämä liikunnallistakin, mutta kuitenkin enemmän sosiaalista touhua, Nurmi arvioi.
Blomqvist pelasi Venäjälläkin
Nurmi aloitti maalivahdin uransa Tapparassa ja pelasi siinä A-junioreihin asti voittaen useita SM-mitaleja. Pidettyään välivuoden hän jatkoi Hilparan kakkosdivarijoukkueessa sekä TBK:n ja Tohlopin Tiikereiden kolmosen porukoissa.
– Työelämä kutsui; ei siihen aikaan jääkiekkoilusta leipäänsä saanut, Nurmi muistelee.
Hän teki työkseen muun muassa kuljetushommia ja piti ravintolaakin. Veteraanikiekkoilun hän löysi Goodwillin ja Superstarsin joukkueista, joista varsinkin Superstars vilisi entisiä huippunimiä.
Vuosikymmenten aikana ”Alwinille” on kertynyt mittava kokoelma pelipaitoja, mutta löytyy niitä ”Blunkaltakin”, joka tällä kertaa vetäisee ylleen Jaroslavlin Lokomotivin aidon punapaidan.
– Tein rakennusmestarin hommia jonkin verran Venäjälläkin. Olin rakentamassa Jaroslavliin jäähallia vuonna 2001 ja silloin sain tämän, Blomqvist kertoo.
Lokomotivhan tunnetaan syksyn 2011 lento-onnettomuudesta, jossa KHL-kauden avausotteluunsa lähdössä ollut joukkue kuoli.
– Myös Moskovassa ja Vladivostokin takana Nahodkassa työskentelin ja pelasinkin lainavehkeillä. Madridin korkeudella sijaitsevassa Nahodkassa tosin ulkojääkausi jäi lyhyeksi.
Blomqvist eteni kausilla 1971–73 Ilveksen miesten SM-sarjajoukkueen kakkosveskariksi ja sai keväällä 1972 SM-kultamitalin. Pääsarjaura jatkui Kooveessä vielä vuoden, mutta sitten kutsuivat työelämä ja Ikurin Vireen sekä Hilparan kolmosdivarijoukkueet.
– Aloitin kovin myöhään. Vuonna 1965 Tampereella pelattiin MM-turnaus, ja jätkien kanssa kytättiin, kun Norjan joukkue tuli reeneistä. Pyydettiin mailoja, ja sitten lensi molarin maila kaaressa takariviin ulottuvilleni, Pekka muistelee erikoista tapausta.
Kaksi vuotta myöhemmin hän torjui jo Tupsukorvien B-junnuissa ja ehti pelata myös kaksi poikien ja kaksi nuorten maaottelua.
– Tunnen yhden molarin, joka aloitti 70-vuotiaana ja on ihan hyvä, Nurmi sanoo.
Pahat vammat kiertäneet kaukaa
Kumpikin molariveteraani asuu itäisellä Tampereella, josta hurauttaa puolessa tunnissa esimerkiksi Ylöjärvelle, Blomqvistin tyttären nykyiseen kotikaupunkiin.
– Siellä on oikein hyvä halli, mutta Tesomalla toimii varustehuolto parhaiten. Olemme kyllä hyvissä väleissä Hakametsänkin kenttämiesten kanssa, Nurmi pohtii.
Hän myöntää, ettei uskalla kotona viedä vermeitään lähelle naisväen nenää, niin tyrmäävä tuoksu hikisistä suojuksista lähtee. Blomqvist kertoo säilyttävänsä omiaan ullakolla.
– Nykyiset suojat ovat todella hyvät ja mukavat. En koskaan ole pelännyt kiekkoa, mutta ennen tuntui, jos kiekko tuli pari kertaa samaan paikkaan.
Kumpikin on säästynyt varsin vähillä vammoilla.
– Naamari oli 70-luvun alussa muutaman millin paksuinen, ja silloin sain pari vekkiä kasvoihin, Blomqvist muistelee.
Veteraanijäillä noudatetaan herrasmiessääntöjä, mutta yhteentörmäyksiltä ei täysin voi välttyä.
– Jotkut nuoremmat haluavat aina tehdä maalin, mutta so what? En ole luvannut kenellekään ottaa koppia! Blomqvist filosofoi.
Kumpikin seuraa edelleen huippukiekkoilua, ja Nurmi käy Hakametsässä silloin tällöin lastenlastensa kanssa.
– Vauhti ja taito ovat kasvaneet niin, että tämä on ihan eri laji kuin 30 vuotta sitten, Nurmi ihmettelee.
– Mailoista on tullut sellaisia jousipyssyjä, ja molarit ovat hirveän isoja, Blomqvist jatkaa.
Lajin kehittymisestä antaa hyvän kuvan, kun vertailee harjoitusmääriä.
– A-junnuissa meille tuli 52 jäävuoroa vuodessa, ja kuivareenejä oli vissiin 30. Pelejäkin oli muistaakseni vain 22, Blomqvist laskeskelee.
Uskaltaakohan kysyä, milloin kaksikko harkitsee maskin naulaan ripustamista?
– Sitten, kun en saa silmissäni näkyvistä kolmesta kiekosta keskimmäistä kiinni! Nurmi hörähtää.
– Kun en pääse sängystä ylös enkä saa vehkeitä päälle, Blomqvist säestää.
