Silloin tällöin teen yrityksen katsoa televisiosta jotain kotimaista sarjaa tai uudempaa kotimaista elokuvaa. Yleensä joudun pettymään. Alle viiden minuutin alkaa kuulua veetä ja peetä, haistattelua ja nimittelyä, usein vielä naisen suuhun sovitettuna. En katsele, käännän kanavaa tai suljen koko värkin.
En ole kasvanut tynnyrissä. Olen hyvin selvillä suomalaisten arkisesta kielenkäytöstä. Tiedän, että eri tunnetilat vaikuttavat herkästi sanojen valintaan. Suomen kieli on erittäin ilmaisuvoimainen ja vivahteikas kieli. Sitä ei uskoisi, kun joutuu kuulemaan, kuinka varsinkin nuorison puheessa toistuu usein naisen sukuelintä tarkoittava v-sana, se minun kielikorvassani yksi kaikkien rumimmista sanoista.
Minulla oli setä, joka oli meillä odotettu vieras ja luonteeltaan hyvin puhelias. Hänen puheissaan oli tehokeinona paholaisen asuinpaikan ja nimen eri versioita. Niitä riitti lähes joka lauseeseen. Ne tulivat häneltä niin sujuvasti, että eivät edes tuntuneet kirosanoilta. Hän saattoi sanoa vaikka: ”Oli niin hel–tin liukasta, että ei päässy mäkiä ylös. Eikä, per–le, soran rippua missään. V-sanaa en kuitenkaan kuullut setäni suusta koskaan.
Joudun myöntämään, että kiroilen itsekin toisinaan enkä ole siitä mitenkään ylpeä. Tiukassa paikassa se on vaan joskus tuntunut jopa auttavan. V-sanaa en kuitenkaan käytä.
En väitä, että nuorison puhetapa on peräisin televisiosta, ei nykynuoriso taida paljon TV:tä katsellakaan. Kyllä veet ja peet oppii halutessaan muutenkin. Mutta en ymmärrä, miksi ihmeessä kaikki rivoudet pitää näyttää ja kuuluttaa ohjelmissa, joiden pitäisi viihdyttää ja olla hyvää ajanvietettä. En minä ainakaan viihdy, jos joudun katselemaan haistattelua ja nimittelyä ajankulukseni. Viihtyykö muka joku?
Edvin Laineen ohjaamassa Tuntemattoman sotilaan ensimmäisessä versiossa en muista juurikaan kiroilua enkä ainuttakaan v-sanaa kuulleeni, vaikka se rankkoja kohtauksia sisältääkin. Ilman kiroiluakin elokuvan kohtaukset tuntuvat ihan tarpeeksi aidoilta.
Yritetäänkö meitä kovettaa ja kasvattaa kestämään arkipäivän realismia tekemällä ohjelmia, joissa näytetään korostetun karusti ”oikeaa elämää”? Pieleen menee. En minä ainakaan halua mitään elämän kurjuuden sietohoitoa, jos ja kun avaan television. Minä haluan jotain mielenkiintoista ja mukavaa. Ja kun noissa elokuvissa ja sarjoissa nyt kuitenkin on kysymys fiktiosta tai ainakin oikeasta elämästä muunnetusta esityksestä, niin eikö sitä voisi jättää ne haistattelut ja veet vähemmälle tai kokonaan pois. Eivät ne ainakaan sitä ohjelmaa paranna.
Kotimaiset reality-ohjelmat eivät myöskään kuulu suosikkeihini. Oletan niiden joka tapauksessa olevan pitkälle käsikirjoitettuja. Niidenkään kielenkäyttöä en halua vapaaehtoisesti kuunnella. Olisi kässäreissä siivoamista.
Jostain syystä huonot tavat tarttuvat ja leviävät helpommin kuin hyvät. Onko siihen syynä huono itsetunto, joka pakottaa matkimaan muita, vaikka itse haluaisikin ehkä tehdä toisin? Vaikka ei tahtoisi käyttäytyä muiden lailla, ei halua erottua joukosta ja omaksuu saman käyttäytymismallin.
Jokaisen elämässä tapahtuu jossain vaiheessa asioita, jotka jättäisi mieluummin kokematta. Mutta se kuuluu sitten siihen aitoon arkielämään, joka on ihan eri juttu. Television pystyy onneksi vielä sulkemaan.
ARMI SAARELA
