Mie tykkään käyä partiotöissä. Suoritettiin merkkejä ja siinä samalla opittiin tapoja, kuinka sopi käyttäytyä. Tehtiin retkiä mettäkämpille, pithiin niistäki vähän kuinka pärjää luonnossa vähin eväin. Kaikki oli minun mielestä hauskaa.
Mutta se yks päivä, vai oliko se kokonainen viikko, ko partiolaiset tulip koulhuun net siniset huivit kaulashaan ja suoritetut merkit pusakan rinnassa, silloin mie tunsin olon kurjaksi. Mie en ollu saannu niitä vaaheita, enkä merkkiä. Isä ei tykänny koko touhusta. Ei tykänny, ko kaikki kokkoontumiset olit pankilla, Yhdyspankilla.
Miehän en taaskhaan ymmärtänyt miksi, ko kuitenki keräthuun rahhaa liphaasheen ja se käythiin tyhjentämässä siihen samhaan pankkiin. Siittä, ko säästi sinne, sai aina kortin, jossa oli kartta, se lipas oli maapallo.
Isä se sano vain aina, että herrain pentuin touhua, semmoset partiot. Kyllä mie silti kävin.
Yhdessä partioillassa sitte sanothiin, että seuraavan kerran tavathaanki Kansallispankilla, ja että sitte lennethäänki kauas. Lennethään silkkimatolla ja laitethaan kippurakärkiset tossut jalkhaan, käykääpä vaikka kattomassa, pankin akkunassa on suuri kuva, ossaatta varrautua, mitä tullee.
Sinne met menthiin akkunan taakse. Semmonen kuva oli ollu jossakin kirjassa, olisko Tuhannen ja yhen yön tarinoita? Pää alko tehä töitä, että mieki pääsisin semmoselle retkelle. Otin ihan tosishaan, että itämaille.
Mutta sitte ko mie olin selvinny kothiin sieltä akkunan takkaa ja sanonu, mitä on seuraavalla kerralla, tuliki puotus. Isä sano, että ei, eikä siittä sitte enempää. Ei ei muutu. Mie en sitte menny.
Mutta elämä on ihmeellistä. Se kuljetti juuri sinne, missä kippurakärkiset, silkillä päällystetyt tupsutossut, silkkimatot ja moskeijat ovat. Loputtomiin minulle ihmeellisiä asioita.
Kun elämä kuljetti, samalla se opetti. Ei ole herroja ja herrojen pentuja. On ihmisiä ja ihmisten lapsia.
ISÄN TYTTÖ
