Savossa, pienessä Hamulan kylässä Keiteleen kunnassa, jossa olin syntynyt ja jossa asuivat kaikki kolme mummoa ja yksi ukki, jonne isä oli minut tuonut ja lähtenyt pohjoiseen, alkoi monen uuden asian opetteleminen.
Syksystä muistan vain kipeää tekevää ikävää ja ukin syntymäpäivän. Ikäväntunteeseen ei auttanut vaikka mummo otti yöksi viereensä kapeaan sänkyyn, piteli lähellä ja kuiskutteli: ”mummon kultainen tyttö”.
Opetti samalla Levolle lasken luojani, armias ole suojani… Olihan se armias. Ikävä aloi hellittää. Totuin uuteen kotiini koululla ja uusiin ystäviin.
Iltaisin, kun mummo siivosi luokkahuoneita kuljeskelin mukana. Ihmettelin, ihastelin, inhosinkin niitä täytettyjä lintuja ja metsäneläimiä, jotka kylmin silmin tuijottivat lasikaapeistaan.
Syksy eteni, tuli talvi ja sitten kevät. Kevät toi tullessaan erilaisen riehakkuuden välituntileikkeihin. Oltiin tultu kavereiksi, oli yksi heistä, Hamulan kylän lapsista.
Mutta sinä päivänä jokin meni vikaan.
Kaikki lainausmerkeissä alkoivat kiljua. ”Sinä sanoit ruman sanan, ihan varmasti sanoit. Sanoit, sanoit.”
Minä itken ja intän.
Siinä ne seisovat leveiden portaiden yläpäässä ja odottavat, että kello soittaa sisälle. Kuiskivat vielä keskenään. Myöpä sanotaankin opettajalle. Itketti enemmän, pelotti.
Kun en kuullut, en muista. Miksi ei omaa puhettaan muista, ei edes yhtä sanaa. Enhän kyllä muista aina muutakaan. En muista, miten lasketaan tai kuinka luetaan Aapista, että tulee sana, sanoista kokonainen lause, lauseista tarina.
Olis niin hauskaa oppia. Mutta olenhan oppinut, armias ole suojani. Ainakin melkein.
Kello soittaa sisälle. Juostaan portaat alas. Vaatteet naulakkoon ja luokkaan. Luokka on kellarikerroksessa. Ikkunat ovat katonrajassa. Kevättä ei näy, ei vaika näkyisikin. Silmät ovat sumeat.
Sitten kuuluu jonkun suusta: ”Lea, se sano ruman sanan”. ”Niin sano”, toinen vahvistaa.
”Miten on”, opettaja kysyy.
”Mie en muista”, nyyhkin.
Turhaan kysyi, kun saippua on jo kädessään, seisoo valkoisen kulmikkaan, kuluneen emalialtaan vieressä. On valmiina pesemään suun, minun suun. Suun joka ei tiedä, mitä puhuu.
”Voihan paska, pullat palaa.”
ISÄN TYTTÖ
