Nyt on kevät. Kukapa siis enää talvea muistelisi? No minä tietysti.
Miksi? Koska talvi on jännittävää aikaa.
Esimerkiksi lumi aiheuttaa monenlaisia riski- ja vaaratilanteita. Tai tarkemmin sanottuna se, ettei lumen tuloa ja vääriin paikkoihin kerääntymistä ennakoida – ja tartuta ajoissa toimeen.
Onneksi joskus viime hetken reaktiokin riittää välttämään onnettomuuden.
Kävelin viime talvena Helsingin kaduilla. Yhtäkkiä tuli tunne, että nyt kannattaa olla varovainen, vaikka tiellä ei näkynytkään mitään erityistä. Paitsi että yksi puomi oli sijoitettu oudosti poikittain jonkin matkan päähän.
Katsoin ylös. Viereisen rakennuksen peltikatolta leijaili hieman lunta alas jalkakäytävälle. Laskin ikkunoita: viisi kerrosta.
Jostain syystä päätin, etten nyt riskeeraa. Mieluummin vaikka näytän hieman hölmöltä. Viimeksi mainittu ei sitä paitsi edes ole kovinkaan harvinaista minulle.
Hyppäsin jalkakäytävän ja autotien väliseen kinokseen. Vastakkaisesta suunnasta lähestynyt mies teki pian samoin. Sitten rysähti.
Se oli meidän päivämme. Jäiset kattolumet pötkähtelivät koko kävelytien leveydelle – ja me hiippailimme vaivihkaa niiden ohi.
Tai no, huusin ja viuhdoin kyllä varoituksia lähellä kulkeville. Eräs talon asukas lupasikin välittömästi ilmoittaa vaarasta taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle ja isännöitsijälle.
Tärkeintä tietysti olisi, ettei kukaan tai mikään vahingoittuisi jatkossakaan. Näin vältyttäisiin paitsi inhimilliseltä kärsimykseltä, myös muun muassa asunto-osakeyhtiön tai sen edustajien maksettaviksi tulevilta vahingonkorvauksilta ja jopa rikosvastuulta.
Toisaalta, vaikka kattolumien putoaminen aiheuttaisi kuolemankin, kyse voi olla tapaturmasta, josta kukaan huolellisesti toiminut henkilö ei ole vastuussa. Kattolumien tarkkailu- ja pudotusvastuun siirtämisestäkin on voitu sopia, lähinnä huoltoyhtiön kanssa.
Käsittääkseni tämän tarinan taloyhtiön vastuuhenkilöille tuli kiire. Oma kiireeni taas loppui: mikäs tässä ollessa, kun saa terveenä jatkaa elämäänsä. Olisi voinut käydä toisinkin. Läheltä piti.
Tunne oli järisyttävä. Koin, että elämäni oli erityisen merkityksellinen, koska se ei vielä ollut päättynyt.
Mieltäni lämmitti myös se, että esimerkkiäni oli seurattu: oli fiksu valinta kiertää riskipaikka.
Myöhemmin illalla autoillessani kiireen tuntu kyllä jo kummasti palasi. Saatoin jopa jossain kohtaa ottaa jonkin uuden riskin.
Niinpä. Elämä on vaarallista. Mutta onneksi seuraavaan talveen on vielä aikaa.
Katariina Sorvanto
