Tällä hetkellä keskustelu vanhustenhoidosta käy kuumana – on erittäin hyvä että asia tuli päivänvaloon ja pelon/peittelyn/ hiljaisuuden muuri murtui. Samantyyppistä keskustelua voitaisiin käydä myös kehitysvammaisten hoidosta. Olen aiemminkin esittänyt huoleni asiasta ja nyt pelkoni toteutui.
Miten tähän on tultu? Suomi on maailman toiseksi vanhenevin valtio Japanin jälkeen. Pohjoismaita tarkastellen meidän bruttokansantuotteesta vain 1,6 prosenttia käytetään vanhustenhoitoon kun muissa pohjoismaissa se on noin 2,2 prosenttia vaikkei heillä ole niin suurta vanhusväestöä kuin meillä.
Näenkin että asia on enemmän arvokysymys kuin rahakysymys. Tällä hetkellä vanhustenhoito jakaantuu noin 50/50 prosenttisesti julkisen ja yksityisen välillä.
Syy tilanteeseen johtuu historiasta. Edellinen hallitus leikkasi miljardin euron verran kuntarahoitusta vanhustenhoidosta joten kuntien oli alettava säästökuuri. Samasta syystä tehtiin valtakunnallinen linjaus kotihoidon lisäämisen puolesta, mutta ikääntymisen ja siihen liittyvien sairauksien (etenkin muistisairaudet) vuoksi myös laitoshoitopaikkoja tarvitaan. Kunnat ratkaisivat asian ulkoistamalla vanhustenhoitoa eli ostamalla sitä yksityisiltä hoivalaitoksilta. Kilpailuttamisen avulla hoivapalvelut saatiin edullisemmin tuotettua kuin omatuotantona.
Ikävä kyllä kilpailuttamisessa painotettiin liikaa hintaa laadun kustannuksella. Ja jos toiminnan pitäisi olla olla palveluntuottajallekin kannattavaa, jostain on säästettävä – suurin säästö on tehty henkilökuntamäärästä eli niin sanotusta hoitajamitoituksesta.
Lakisääteisesti kuntien olisi kyettävä valvomaan palveluntuottajiaan. Jossain kohtaa kuitenkin kunnat ”unohtivat” vastuunsa ja nyt ollaan tässä tilanteessa.
Kuntien kyvyttömyys ostaa ja valvoa toimintaa on pettänyt samoin kuin monien palvelutuottajien ”omavalvonta”.
Suurten hoivalaitosketjujen ahnas voitontavoittelu ja suoranainen voiton maksimointi vanhuksilla on näistä syistä lisääntynyt otollisissa olosuhteissa.
Todellisuudessa vanhushoivan ongelmat ovat julkisen sektorin puolella olleet jo kymmeniä vuosia, mutta niihin pystyttiin puuttumaan paremmin koska julkisessa hallintokoneistossa epäkohdat paljastuivat helpommin.
Liiketaloudellisista syistä yksityinen hoivayritys ei toimi näin, vaan tärkeintä on osakkeenomistajien ja johdon rikastuminen.
Mietinkin montako hoitajaa olisi palkattu lisää isojen ketjuyritysten veronkierrolla piilotetuilla rahoilla…? Liiketoiminta voi, ja pitäisi olla kannattavaa ilman johtajien miljoonapalkkoja ja osakeosinkojakin – ainakin se olisi eettisempää. Tässä kohtaa on muistettava että kaikki hoivalaitokset eivät ole moraalittomia ja rahanahneita – on paljon hyviä hoivalaitoksia joissa toimitaan eettisesti oikein ja samalla tuotetaan hyvää hoivaa.
Mitä sitten voitaisiin tehdä? En usko, että pelkkä hoitajamitoituksen nosto korjaa asiaa, jos sen toteutumista ei valvota. Olen kentältä saanut viestiä että haamuhoitajia on olemassa, tarkastusten pelossa työvuorolistoja väärennetään ja hoitajia pelotellaan sekä kielletään kertomasta asioista.
Hoitajat joutuvat työvuorossaan hoitamaan mm. siivoajien työt ja ruokahuollon – tämä aika on aina pois varsinaisesta hoitotyöstä. Myös esimiesportaasta on henkilökuntaa vähennetty ja sijaisia revitään mistä vain saadaan. Silloin luovutaan pätevyysvaatimuksistakin.
Uskon että ammattiliittojen aktivoituminen, kunnan vanhuspalvelusta vastaavalle henkilölle raportoiminen ja puuttumiseen pakottaminen, aluehallintovirastolle tai Valviralle ilmoittaminen (sen voi tehdä myös yksityishenkilönä) ja viimekädessä vaikkapa oikeusasiamiehen kontaktointi auttaisi. Yllätyskäyntejä ja -tarkastuksia on saatava aina kun epäilys herää ja todisteet ovat olemassa.
Omaisia ja läheisiä kannustaisin toimimaan rohkeammin nyt, kun henkilökunta on uskaltautunut puhumaan ja todellisuus on tiedossa. Sen voi tehdä myös pyytämällä ettei yhteydenottajan henkilöllisyyttä paljasteta.
Auttaisiko sote? Mielestäni se vain lisäisi ongelmia. Valinnanvapausmalli toisi keskeneräisenä entistä pirstoutuneemman ja ketjuttuneemman mallin, joka loisi vain enemmän valvottavia yrityksiä – ajatus on pelottava.
En usko asiakaspalvelusetelinkään ratkaisevan mitään koska silloin hoidettavat joutuvat tekemään valintoja joihin he eivät pystyisi – kunnatkin epäonnistuivat tietyiltä osin.
Arvoitus on sekin miten maakunnat pystyisivät kilpailuttamaan hoivalaitoksia ja järjestämään valvonnan. Riskinä on myös suurempi yksityisten osuus vanhushoidossa ja kilpailun kovetessa henkiinjääminen ja voitontavoittelu vain vahvistuisi. Soten tuleminen terveydenhoidon puolelle saa aikaan vähintään samanlaisen turbulenssin, jossa tulisi vielä enemmän uhreja.
Nyt pitää herätä todelliseen muutokseen ja valittava arvonsa: miten sinut tai läheisesi hoidetaan?
Siirretään katse pois pörssivoitoista, ahnaasta voitontavoittelusta ja sensijaan käännetään katse vanhukseen (tai kehitysvammaiseen). Vaaditaan toimivampia järjestelmiä, jossa hoivan tarvitsija on järjestelmän ytimessä – ei rahasäkkinä. Jos omistaisin suurten hoivaketjuyritysten osakkeita, myisin ne pikaisesti pois pelkästään eettisistä syistä – se olisi todella inhimillinen ja vaikuttava teko.
Täman tilanteen korjaamiseen tarvitaan muutakin kuin lupauksia ja siksi toivon lisää julkista keskustelua asiasta.
Sari Koivunen
perusturvalautakunnan jäsen (vas. sit.)
