Anteeksipyytämisen ja -antamisen jalo taito nousee vallan- ja kostonjanon väkeväksi vastavoimaksi Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä ensi-iltansa tammikuisena pakkastorstaina saaneessa William Shakespearen myöhäistuotantoon kuuluvassa Myrsky-näytelmässä. Sovittaja-ohjaaja-lavastajaparin Tiina Puumalaisen ja Teppo Järvisen rohkeaa kädenjälkeä on Myrskyn riepottelema aikamme kohtalonkysymys: antaako luontoäiti meille suruttomille vielä mahdollisuuden? Vai onko jo liian myöhäistä?
Haaksirikosta pelastuneet viinasta, vallasta ja rakkaudesta juopuneet rämpivät jätteissä Milanon asemastaan syöstyn herttuan Prosperon (Pentti Helin) hallitsemalla syrjäisellä saarella. Haverista selvinnyt mahtiväki, Prosperon katala vallananastajaveli Antonio (Aimo Räsänen) joukon etunenässä, askeltaa terävässä valokiilassa näyttämölle. Viisikko asettuu riviin selät Prosperoon päin tietämättä tämän tarkkailevan joukkoa ylhäältä parvekkeelta. Tunnelma tihkuu kostonhimoa ja joukkoteloituksen odotusta.
Prospero oli päätynyt saarelleen kaksitoista vuotta aiemmin nyt jo neitoikään varttuneen tyttärensä Mirandan (Maija Lang) kanssa. Ex-herttua on mahtava velho, jolla on käytössään taikavoimia ja tiukasti kurissa pitämänsä apurit: kiitollisuudenvelkainen Ariel-ilmahenki (Jaana Oravisto) ja paikallinen alkuasukas Caliban-metsäläisorja (Verneri Lilja). Prospero näyttäisi olevan tällä varustuksella vahvoilla.
Vallanhimon, vallassa olon ja vallasta luopumisen ikuiset kysymykset ovat William Shakespearen (1564 – 1616) näytelmien taattu tavaramerkki. Myrsky (1611) on hänen viimeinen yksin kirjoittamansa näytelmä. Shakespeare oli jo irrottautumassa kilpailusta ja kirjalija-dramaturgin taakasta voittaa yleisön suosio uusilla näytelmillä kerta toisensa jälkeen. Maanpakoon ajetulle Prosperolle Shakespeare antaa kuitenkin vielä kaiken vallan mutta myös kyvyn luopua siitä. Oli hyvästijätön aika.
Miksi kuningas ei saa unta? Miksi kaikista eläväisistä juuri hänen pitää pelätä myrkytettyjä maljoja ja salamurhaajia? Näitä pohtii synnintunnoissaan Napolin kuningas Alonso (Juhani Laitala) saarella haaksirikkoisena harhaillessaan. Näemme pian, ettei huoli ole turha.
Mikä pitää kiinni vallankahvassa? Gonzalon (Matti Pussinen-Eloranta), vanhan valtaneuvoksen, esiintuoma utopia ehkä osaltaan: ”Sen kuninkaana mitä tekisin ma? Kaikille ilman hikeä ja vaivaa maa tarjois antiansa. Petos, vilppi ois kielletty, ja veitset, peitset, miekat, tykit ja moiset kalut; itsestänsä viattomalle kansalleni luonto ravinnon kylläisen ja runsaan antais.” (Lainaus TTT:n Myrskyn tekstipohjana käytetystä Paavo Cajanderin (1846 – 1913) suomennoksesta.)
Milloin on oikea aika luopua vallasta? Onko sen jälkeen enää mitään?
Mikä tekee klassikosta klassikon? Ainakin se, että taiten kuvatut ihmisluonnon ikuiset loiset kuten vallanhimo, alistamisen halu, viha, kateus tai kostonjano kiinnostavat aina. Kuten myös kiintymys ja rakkaus – ja miten hyvä ja paha aina kietoutuvat toisiinsa. Kaikkien näiden piirteiden heijastukset ovat peilejä myös katsojalle.
Klassikko ei vain uhmaa aikaa vaan myös uskaltaa hengittää sitä. Monissa vaativissa produktioissa kannuksensa hankkinut sovittaja-ohjaaja Tiina Puumalainen valjastaa nyt rohkeasti Williamsinsa ilmastonmuutokseen ja erityisesti meriemme muovistumiseen havahduttajaksi.
Tähänkö ihmispolo on valtaansa käyttänyt? Käsiohjelma avaa tilannetta: nykyisellä menolla merissä on vuonna 2050 enemmän muovia kuin kalaa. Veden pyörteissä pienenpieneksi hajoava vaan ei katoava muovi kulkeutuu ravintoketjussa myös ihmiseen vaikutuksin, joita vasta arvaillaan. Eivätkä Suomen järvet ja joet ole poikkeus.
Yksi näytelmän lopuista on väliajalle lähettävä Merten harmageddon -kohtaus, jossa Shakespearen henkimaailma, Puumalaisen ja hänen lavastaja-aviomiehensä Teppo Järvisen nerokkaat näyt, vahvasti toteutettu valo- ja äänimaailma sekä TTT:n monivoimainen näyttämötekniikka mestareineen ja toteuttajineen ovat mitä parhaimmassa liitossa katsojan herättämiseksi.
Yuval Noah Hararin synkkä realismi muusta luomakunnasta piittaamattomasta Sapiensista Homo-sukunsa viimeisenä lajina näyttäytyy TTT:n Myrskyssä myös Caliban-orjan kanssa saarta taaplaavien, laivasta pelastuneiden juomanlaskija Stephanon (Samuli Muje), ilveilijä Trinculon (Jyrki Mänttäri) ja hovinais-Adrianan (Miia Selin) kohelluksessa. Porukka on täydessä seilissä loistojahdilla jo ennen haaksirikkoa, ja rantautuneiden suurin huoli on, että viinakärry pysyy matkassa. Välimeren lähes joka saarelta löytyvän Hotel Miramaren neonvalot (lopuksi vain Hot Mare) välkkyvät porukan toilailujen taustalla.
Näytelmän hauskuutusjoukoissa Miia Selin valkoisessa turkissaan, puvussaan ja morsiuslaahuksessaan remuaa vakuuttavimmin. Koko rähjäremmin työn jännite kestää yllättävän pitkälle, eikä viimeisen näytöksen jo liejussa rypeneet krapulaiset alita vieläkään rimaa. Nyt vaan katsojalla ei ole enää hauskaa, lieju alkaa jo tuntua omissa nivusissa.
”Hei, täällähän on autiota hiekkarantaa, ja kenestä tehdään reissun kuningas alkuasukkaiden hallitsemiseksi?” Siinäpä omankin aikamme lomalle haaksirikkoutuneiden havaintoja ja pohdintoja.. Kaikuvatko nytkin paikallisen Calibanin anelut saarella asuvan tyrannin kukistamisesta kuuroille korville?
Prospero antaa tyttäreensä rakastuneelle Napolin kuninkaan pojalle Ferdinandille (Saska Pulkkinen), yksi haaksirikkoutuneista hänkin, luvan rakkauteen vasta kun saaren ranta on siivottu muoviroskasta. Myöhemmin Prospero myöntää tehtävän olleen rakkauden täyttymyksen ehtona ylivoimaisen. Näytelmän kauneimpia visuaalisia hetkiä on Prosperon loihtimana herkkien Shakespeare-rakastavaisten trapetsointi läpi universumin. Ilman edeltävää jätesadetta eivät nuoretkaan selviä. Mutta suurin – se on Myrskynkin voimista rakkaus.
Koko ensemble on pääosin riisuttu Shakespearen pitkistä runomuotoisista repliikeistä. Harkiten alistuneena, rakastuneena, pohdiskelevana tai raivoisana käytettynä Shakespearen runo elää kuitenkin tässäkin Myrskyssä väkevänä.
Näytelmän ehdoton voimapari on Pentti Helinin Prospero ja Jaana Oraviston Ariel.
Suhteellisen vähäsanaisenakin Pentti Helin on täysi Prospero. Habitus on kohdillaan, tila täyttyy. Kehityskaari kostonhimoisesta mahtivelhosta itsensä riisuneeseen armolliseen ruhtinaaseen on eheä.
Jaana Oravisto ilmahengetär Arielina on raikkaasti odotuksista poikkeavasti harmaisiin verhoutunut siivooja. Alun replikointi shakespearelaisittain ja vahva lavakarisma nostavat Oraviston Arielin kuin vakaaksi vaimoksi Prosperon rinnalle. Juoppoporukankin näkymättömäksi hengettäreksi asetettu Oravisto yltää tähtihetkiinsä seurueen pasmojen sekoittajana lausuessaan toistuvasti lakonisen kolkosti: ”Valetta!”
”Teinkö hyvin?” kysyy taitavasti sukkuloinut Ariel Prosperolta näytelmän lopulla. ”Teit hyvin, virkku henki. Vapaaks pääset”.
Ottaisiko tästä Myrskystä mukaansa herkän loppukohtauksen, jossa vallan ja kontrollin tarpeesta irrottautunut ja toinen sen alta vapaaksi päässyt kohtaavat rakkauden kykynsä? Vai oliko varteenotettavin muistutus jo alun haaksirikon huikeassa näyttämöllepanossa: ellemme tee jotain, hukutamme kohta itsemme jätteisiimme.
Ehkäpä haaksirikon jälkeinen näytelmän jatko olikin vain unta. Avautuuko sovituksen näyttämö vasta tuonpuoleisissa? Kas kun Gonzalon sanoin ”Mutta kummallisinta on kaikesta, ja toden totta melkein uskomatonta – että vaatteemme, vaikka vedestä ihan likomärät, kuitenkin ovat säilyttäneet uutuutensa ja kiiltonsa; ne näyttävät pikemmin painurilta tulleilta kuin suolaveden kastelemilta.”
Katsoja saa tässäkin päättää. Kuten jo neljäsataa vuotta sitten Shakespearen ajan The King’s Men -teatteriryhmän Myrsky-esityksessä Blackfriarsin luostarissa Lontoossa.
”Vita brevis, ars longa, occasio praeceps, experimentum periculosum, judicium difficile”, muistutti Hippokrates, länsimaisen lääketieteen isä. Olisiko tilanteen arvioinnin vaikeudesta huolimatta sittenkin syytä ryhtyä toimeen?
PEKKA GESTRIN
