Tampereen Teatterin päänäyttämön katsomosta poistui torstai-iltana hiljaisia ihmisiä. Mikko Roihan dramatisoima, ohjaama ja lavastama Pakolaiset riipaisi kantaesitysyleisöä traagisella tositapahtumaan perustuvalla tragedialla, joka kumpusi syvästä häpeästä. Pekko Käpin jouhikkomestarointi voimisti entisestään synkän murhenäytelmän repivyyttä. Vanhan virsikirjan (1701) sanoilla veisatut virret syvensivät synnintuntoa mutta ne myös välittivät armon säikeitä. Kirjailija Johannes Linnankoski saa näytelmästä syntymänsä 150-vuotisjuhlan kunniaksi veistoksellisen toteutuksen.
Kantaesitysyleisö odotti varmasti Pakolaiset-näytelmältä hyvin toisenlaista antia ja sisältöä kuin mitä Mikko Roihan toteutus tarjosi.
Moni vartosi oman aikamme ilmiöiden käsittelyä. Pakolaisuushan koskettaa maanosaamme poikkeuksellisen vahvasti. Me suomalaisethan olemme tottuneet siihen, että pakolaiset tulevat hyvin kaukaa, kuten Afghanistanista tai Syyriasta. Täällä pohjoisessa lintukodossa olemme armeliaita vastaanottajia.
Suomalaisten tunteet kuumenivat taannoin äärimmilleen, kun joku poliitikkomme kutsui toisen maailmansodan jälkimainingeissa Karjalasta muualle Suomeen asettuneita ihmisiä pakolaisiksi. Viljelemme termejä karjalaiset, evakot ja siirtolaiset. Kaikki olemme suomalaisia!
Johannes Linnankosken pääteokseksi heti ilmestymisensä jälkeen kohonnut Pakolaiset-romaani kuvaa poikkeuksellisen mielenkiintoista tositapahtumaa, joka nivoutuu yhden perheen tragediaan. Vuonna 1909 julkaistu teos herätti suomalaisissa suuren uteliaisuuden. Ihmiset halusivat tietää, mistä perheestä kirja kertoo. Pakolaisista tuli heti ilmestyttyään bestselleri.
Linnankosken romaaniinsa tallentama perhetragedia alkoi Akaassa. Perheen vanhin tytär nai vastentahtoisesti isänsä sopimana iäkkään leskimiehen. Taloutta oli tarkoitus liitolla kohentaa.
Pian perheelle paljastui, että nuorikko odotti lasta toiselle miehelle. Perhe pelkäsi juoruja. Aviorikos olisi tuonut loputtoman häpeän.
Hämäläinen kattilakunta ei kestänyt sosiaalista painetta vaan lähti vapaan ja puhtaan ilmapiirin toivossa Ylä-Savoon Lapinlahden Alapitkälle. Niin kauaksi kuin hippulat vinkuvat.
Perhe jätti rakkaan Hämeen ja siirtyi umpimähkää täyteen tuntemattomaan pohjoiseen Savoon. Sieltä hankittiin komea pytinki – Hovi – maineen ja mantuineen.
Paikkakunnan vaihdos 1900-luvun alkuvuosina haihdutti hetkeksi vanhat taakat. Nykyaikana moinen katoamistemppu on täysin mahdoton ja siten turha. Uteliaat ihmiset onkivat tiedon kuin tiedon verkkomaailman rajattomasta annista.
Linnankosken romaani osoittaa todeksi, että oman maansa sisällä vapaaehtoisesti asuinpaikkaansa muuttavat ihmiset pystyvät kokemaan itsensä muukalaisiksi ja pakolaisiksi. Aikamme ihmisten on varmasti vaikea ymmärtää sitä, miten kansalainen voi rauhallisessa ja vapaan menemisen ja tulemisen maassa tuntea itsensä kahlituksi.
Roihamainen toteutus
Tampereen Teatterin Pakolaiset-näytelmä ei päästä katsojaansa helpolla.
Mikko Roiha sanoo Pakolaisten käsiohjelman haastattelussa toivovansa ”että sen äärellä tuntuisi joltakin”. Katsojan on oltava kyllä täysin tunnevammainen, jos Roihan näyttämölle virittävä teos ei herätä, kosketa tai puhuttele.
Roiha on dramatisoinut Linnankosken romaanin sanoja säästäen. Repliikeissä todetaan vain tarpeellinen ja pakollinen. Näytelmän keskiössä oleva tytär Manta Keskitalo ei juuri suutaan avaa.
Pakolaisten ohjaus rakentuu paljon tanssin ja musiikin varaan. Joukkokohtaukset ovat voimakkaita. Valot ja äänet synnyttävät kaoottisia tilanteita. Koreografiat ja taustavideot ilmentävät väkevästi Linnankosken rukiista tositarinaa.
Lavastus on minimaalista. Vanhat tuolirajat, komeat parrut ja järeät rautatiekiskot riittävät hyvin kuvaamaan teoksen ydintä: riipaisevaa ikävää ja kipua rakkaan kotiseudun jättämisestä.
Esillepano jää varmasti katsojien muistiin.
Näyttelijät ovat kovilla
Mikko Roihan Pakolaisten toteutus tarjoaa ammatillisesti kunnianhimoisen haasteen näyttelijöille. Henkinen esitys vaatii ruumiillisia voimia.
Esityksen miehitys on komea!
Päätehtävässä talonpoika Uutelana on Heikki Kinnunen. ”Onks Viljoo näkynyt?” ei tullut kertaakaan mieleen, kun Kinnunen veti hämäläisen jäyhää rooliaan. Kymmenen pistettä ja papukaijan merkki.
Talonpoika Keskitalona esiintyi Esko Roine. Hän välitti herkistävästi jo elämänsä ehtoopuolelle ennättäneen maamiehen tuntoja hauraine repliikkeineen.
Keskitalon emännän mustassa puvussa oleva Ritva Jalonen on juureva maaseudun mahtinainen. Jalosen ammattitaito mahdollistaa luontevan matriarkan esittämisen. Tämän naisen ylväs olemus kruunaa minkä tahansa maatalon emännän polun.
Mainitsen vielä Pia Piltzin, joka loistaa parhaillaan Anna Kareninan nimiroolissa. Nuori näyttelijätär tekee jälleen poikkeuksellisen koskettavan roolin Hanna Keskitalona.
Pakolaiset ottaa esittäjistään irti kaikki. Tunteet ovat katossa.
