Vaikka syksyn kauniit värit ja viileät aamut ovatkin monen mieleen, saattaa nyt kasvanut pimeys vaikuttaa energiatasoihimme.
Hämärät, tihkusateiset aamut ja nopeasti pimenevät illat saattavat vetää monen mielen matalaksi. Vähentynyt valon määrä saa olon uniseksi ja jopa alakuloiseksi.
Masennustiloissa eli depressioissa ilmenee monilla meistä mielialan muutoksen ohella myös erilaisia muitakin oireita. Esimerkiksi väsymystä, ärtyneisyyyttä, keskittymiskyvyttömyyyttä, kyvyttömyyyttä nauttia elämästä, ahdistuneisuutta ja unettomuutta. Usein työkaverit ärsyttävät vieläkin enemmän – pomosta nyt puhumattakaan.
On monia tapoja ja keinoja hoitaa ja huolehtia itse alavireisyydestä ja niin sanotusta masennuksesta, jos niitä itsessämme havaitsemme. Juuri nyt alkava syksy on otollista aikaa näille mielialoille. Keväällähän me olemme enemmän maanisia ja energisiä valon tullessa olohuoneisiimme ja pihapiiriimme. Keväällä suorastaan janoamme päivänvaloa ja haluamme lentää kohti auringon suloista lämpöä ja valoa.
Miten voimme sitten omin keinoin välttää alkavan syksyn masennusta?
Voit helliä itseäsi päivittäin jollakin tapaa, mikä tuo sinulle ainakin hetkellisesti mielihyvää. Sen ei tarvitse olla mitään suurta. Voit esimerkiksi kuunnella lempimusiikkiasi, mennä metsään kävelylle, käydä kampaajalla, jääkiekkopelissä tai hieronnassa.
Koska me ihmiset emme ole karhuja, eikä meillä siis ole mahdollisuutta
vetäytyä talviunille odottamaan kevättä, on siis keksittävä konstit pimeän ajan ylittämiseen. Yksi parhaista selviämiskeinoista on huolehtia siitä, että sen ajan minkä nukumme, nukkuisimme laadukkaasti.
On hyvin tärkeää huomata ja ymmärtää kuitenkin, mikä on ”vain” syysmasennusta ja mikä taas syvempää ja vakavampaa masennustilaa, joka vaatii hoitoa ja ammattiapua.
Kaverini kertoi, että vasta terapiassa hän alkoi ymmärtää, kuinka paljon vanhat kipeät ja traumaattiset asiat olivat lapsesta asti painaneet häntä ja vieneet elämän iloa pois.
Noista hänen kokemuksistaan syntyi tämä teksti:
Yö on jo jäänyt taa
Sielun maisemat täyttivät huoneen, vain varjoja niissä mä näin. Ja kun ymmärsin kaiken tuon luoneen. En mä tuntenut itseäin.
Hetket etsivät vain tarkoitustaan, missään valoa nähnyt en. Päivät sulautuivat yöhön mustaan. Olin aina niin surullinen.
Yöni valvoin, kun saanut en unta, tunsin: tuskaa myös häpeää. Tuli peloistani valtakunta, joka hallitsi elämää.
Minä itseni tyhjyyteen suljin, enkä voinut mä ymmmärtää. Tietä yhtä ja samaa kun kuljin – oli yksi vain määränpää.
Yö on jo jäänyt taa, sieluni maisemaa, valo ja usko huomiseen nyt valaisee.
Timo Jokinen
