Poissa: Suntio, periaatteen mies ja kirkkokorttien kerääjä

Suntio Paavo Katikka, 95, nukkui pois tämän vuoden heinäkuussa. Uskollista kirkon työntekijää ja seurakuntalaista muistelevat tässä ”muistelukirjoituksessa” hänen tyttärensä Maija Katikka ja esimiehensä kirkkoherra Risto Takkinen.
Paavo Katikka, Maija Katikka, Risto Takkinen, kuva: Iiria Lehtinen
Maija Katikka ja Risto Takkinen selaavat Paavo Katikan kirkkokorttiaiheista kansiota. Kansioita on yhteensä 15 kappaletta ja niiden päälle tulevat vielä irtokuvat ja albumit. Paavo Katikka oli aktiivinen myös museoiden suhteen. Hän teki talkootöitä Ylöjärven kotiseutumuseolla ja perusti Ylöjärvelle kirkkomuseon.

Suntio Paavo Katikka ei tuntenut käsitettä ylityö. Hän oli aina töissä, jos tarve vähänkin vaati.

Tytär Maija Katikka oppi seuraamaan isäänsä kirkolle, jos halusi olla tämän seurassa. Pikku-Maija auttoi isää ja esimerkiksi asetteli virsien numerot hautajaisia varten seinälle.

Tyttärellä oli myös oma erityistehtävänsä. Suntiolla oli tapana soittaa kelloja heti, kun toimitus haudalla oli loppunut. Maija seisoi puolivälissä hautaa ja kellotornia ja antoi isälle merkin, kun virrenveisuu oli loppunut.

Maija Katikan mukaan isä-Paavo oli paitsi jämpti ja tunnollinen töissään, myös periaatteen ja vanhankansan mies.

– Muistan, kuinka pienenä minua harmitti tuo periaatteellisuus, mutta olen huomannut, että minustakin on tullut samanlainen. Kun tytär kysyy syytä johonkin, vastaan helposti, että koska se on periaate.

Pojasta piti tulla pappi

Paavo Katikka kuoli 19. heinäkuuta korkeassa 95-vuoden iässä. Hän toimi suntiona ja samalla myös hautausmaan hoitajana Ylöjärven seurakunnalla parikymmentä vuotta ja jäi eläkkeelle vuonna 1988.

Paavo Katikka halusi pienestä pitäen papiksi, mutta hänen äitinsä toivoi pojan hoitavan kotitilaa. Tilaisuus hakeutua kirkon töihin avautui kuitenkin myöhemmin elämässä.

Paavo Katikka, Maija Katikka, kuva: Iiria Lehtinen
Paavo Katikka oli sisukas mies ja kävi lääkärissä vasta viimeisinä elinvuosinaan. Kaupassa hän kävi 85-vuotiaaksi asti pyörällä Lielahden Citymarketissa.

Kirkolle työskentely tarkoitti läheisiä välejä työnantajaan myös vapaa-ajalla – suntiolla oli työsuhdeasunto, joka sijaitsi alkuvaiheessa pappilassa.

Kun autoton perhe kerran muutti toiseen asuntoon, tavarat kasattiin ruumiskärryihin. Ja niin muuttoseurue kulki halki kaupungin: isä edellä kärryjen kanssa, äiti perässä, sitten Maija ja sijaislapset pituusjärjestyksessä ja hännänhuippuna kissa.

Ja Maijaa hävetti.

Paavo Katikan entinen esimies, eläkkeellä oleva kirkkoherra Risto Takkinen kuulee tarinan ensimmäistä kertaa ja naurahtaa.

Tinkimätön ja rehellinen

Kun Takkinen ja Maija Katikka muistelevat Paavo Katikkaa, tästä maalautuu hyvin elävä kuva. Suntion tytär ja esimies ovat hyvin samoilla linjoilla Katikan persoonan suhteen.

Paavo Katikka hoiti aina työnsä ja muut asiansa rehellisesti ja tinkimättömästi, itseään ja muita säästelemättä.

Suntiolla oli vahva kristillinen vakaumus, mutta hän ei koskaan tuputtanut uskoaan muille.

Kirkko oli tärkeä. Niin tärkeä, että vaikka lapset olivat hänen sydäntään lähellä, kirkko imi työpaikkana suuren osan hänen aikaansa.

Paavo Katikka eli loppuvuotensa Tammenlehväkeskuksessa Tampereella, ja kävi pitkään Tampereella kirkossa, mutta lisäksi edelleen myös Ylöjärvellä.

Risto Takkinen tunsi alaisensa hyvin ja tapasi tätä usein vielä silloinkin, kun Katikka oli eläkkeellä – Katikkaa näki usein seurakunnan tilaisuuksissa.

Maija Katikalle oli luontevaa pyytää Takkista siunaamaan isä viimeiseen lepoon.

Kranaatinsirpaleita päässä

Mitä edemmäs haastattelu etenee, sitä monipuolisemmaksi käy kuva Paavo Katikasta.

Veteraanien asioitakin ajanut Katikka haavoittui toisessa maailmansodassa, sai kranaatinsirpaleita päähänsä. Tyttärellä oli tapana tunnustella niiden liikkuvaista sijaintia lapsena, mutta myös ihan viime vuosina hoitokodissa.

Isä ja tytär tulivat isän viimeisinä vuosina koko ajan läheisimmiksi. Viimeisen vuoden aikana käytiin kaikki asiat läpi, ja Paavo Katikka totesi, että vaikka ei ollut ollut kummoinenkaan mies puhumaan rakkaudesta, hän oli yrittänyt osoittaa sitä teoillaan.

Sodasta Katikkaa jäi vaivaamaan tappaminen. Hän mietti loppuun asti, pääseekö hän venäläisiä ampuneena taivaaseen.

Sen hän oli silti ymmärtänyt, ettei sota ollut yksittäisten sotilaiden vika, ei venäläisten eikä suomalaisten. Kaikille tuli kuitenkin yllätyksenä, että Paavo Katikalla oli Venäjällä kummilapsi, jolle hän oli lähettänyt rahaa.

Pidäthän korteista huolta?

Isä ja tytär ehtivät puhua myös Paavo Katikan rakkaimmasta harrastuksesta, kirkkoaiheisten postikorttien keräilystä.

– Isä varmisti vielä toisiksi viimeisenä elinpäivänään, että pidänhän niistä varmasti huolta.

Lupaus on helppo pitää. Kansiot ja albumit täynnä vanhoja kirkonkuvia ovat Maija Katikalle aarre, joka muistuttaa isästä.

– Yhdellä lauseella sanoen: isä oli ihana ihminen, ja hän jätti jälkeensä ison tyhjiön.