”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista”. Eino Leinon armollinen ihmisanalyysi käy piirulleen toteen Tampereen Teatterin Suomessa kantaesittämässä Dan Gordonin Sademiehessä (Rain Man). Näytelmä on oppitunti toisesta huolehtimisesta, kärsivällisyydestä, itsensä haastamisesta, jakamisesta, yhteistyö- ja neuvottelutaidoista, anteeksiantamisesta ja ehdottomasta rakkaudesta. Risto Korhonen ja Lari Halme ovat valaistuneet näyttelijät, jotka Georg Malviuksen ohjauksessa näyttävät meille veljesrakkauden syvimmän olemuksen. Raymond Babbittin ja Charlie Babbittin tarina on balsamia ihmisille, jotka elävät helvettiä välirikkojen tai hylätyksi tulemisen kierteessä.
Hirvittää. Sademiehen Charlie Babbittin saappaisiin astuu Lari Halme, joka on tullut kuvaruudun välityksellä vuosikausia viikoittain ihmisten olohuoneisiin Tero Kuuslana, tylsänä tyyppinä, jossa pomouteensa liimautunut nilkki elää jatkuvaa pintaliitoa. Televisiosarja on iskostanut miehestä tylyn mielikuvan.
Risto Korhonen on rottana parhaillaankin Tampereen Teatterin suurmenestyksessä Catsissa. Mies on jäänyt muistiin tehtävistään Akselissa ja Elinassa, Täällä Pohjantähden alla -näytelmässä ja -elokuvassa ja Tuntemattomassa sotilaassa.
Lari Halme ja Risto Korhonen ovat paljon vartijoina Sademiehen päärooleissa.
He tekevät sen! Taidokas näyttelijäkaksikko hitsautuu rooleissaan yhteen niin luontevasti kuin vain verisukulaiset voivat tehdä. Veri on vettä sakeampaa.
Maalliseen mammonaan ja vauhdikkaaseen elämään mieltynyt Lari Halmeen esittämä Charlie Babbitt juoksee henkensä edestä alati kiihtyvässä oravanpyörässä. Alkukuva ilmentää minäkeskeistä elämäntyyliä ja maailmaa. Charlien ydinosaamista on huutaa äänekkäästi ja lyödä kanssaihmiset lakoon tunnontuskitta.
Todellisuudessa Charlien sydän huutaa apua. Hän on kasvanut ilman äidin ja isän rakkautta. Hänet on hylätty, jätetty käymään yksin selviytymistaisteluaan.
Risto Korhosen esittämä Raymond Babbitt on autisti. Hänet siivottiin laitokseen, pois kotoa. Raymond elää kapean turvallista elämää maailmassa, jossa kirjoilla on hyllyssä omat tutut paikkansa ja tv-ohjelmat alkavat aina samaan aikaan samoilla kanavilla.
Sitten isä kuolee. Testamentti johdattaa Charlien Raymondin piilopaikkaan.
Nokkelan ja ahneen Charlie Babbittin alkukiinnostus nyt yllättäen löytynyttä isoveljeä kohtaan kumpuaa tämän isältä saamasta jättiomaisuudesta. Omasta perintöosasta taisteleminen johtaa Charlien nappaamaan Raymondin karkumatkalle.
Reissun käänteissä veljesten kesken käydään elämän rajuimmat riidat. Raymondin autismiin liittyvä savanttinen erityislahjakkuus avaa vähitellen Charlielle uusia näköaloja. Veljekset alkavat löytää itseään ja toisiaan.
Risto Korhosen taito kuvata Raymondin yllättävissä tilanteissa ilmenevää ylikuormittuneisuutta stimmailulla, autisteille tyypillisellä elehdinnällä ja toistamisella, on virtuuosimaista näyttelijäntyötä. Lari Halme kiivaana Charliena on omassa roolissaan yhtä uskottava ja kuvaa omaa kasvutarinaansa koskettavasti.
Charlie ja Raymond rakentavat henkisen sillan. He puhkaisevat yhdessä mätäpaiseen ja lääkitsevät kroonisen tulehduksen, jonka aiheuttaja oli oma perhe. Kaksikko korjaa sen, minkä vanhempi-lapsi-suhde oli molemmilta pojilta ottanut pois ja mihin Charlien pyrkyryys ja Raymondin autistisuus näyttivät antavan mahdottomat lähtökohdat.
Sademiehen sanoma kiteytyy kohtaukseen, jossa Matti Hakulisen esittämä tohtori Bruener tarjoaa Charlielle runsaskätistä sekkiä hintana siitä, että hän unohtaisi ja jättäisi Raymond-veljensä hoivalan huomaan. Miten toimii mammonaa jumaloinut pikkuveli tämän houkutuksen edessä?
Barry Morrow’n ja Ronald Bassin elokuvakäsikirjoituksen pohjalta syntynyt Sademies on voimakas saarna erilaisuuden ymmärtämisen puolesta. Se on samalla oppitunti siitä, miten tärkeää ihmisten olisi korjata kaikki välirikot, vapautua ahdistuksista ja syytöksistä.
Ohjaus ja lavastus vahvistavat syvää sanomaa
Sademies edustaa vakavaa teatteria, jossa saa myös nauraa. Se on yhteiskunnallinen puheenvuoro vähäosaisten ja sorrettujen puolesta. Samalla näytelmä herättää huomaamaan, että mulle heti kaikki -ihmiset tarvitsevat apua. Kuka on se lähimmäinen, joka ottaa kopin ja rakastaa itseensä kääntyneen persoonan vahvaksi?
Tampereen Teatteri turvaa myös Sademiehen ohjauksessa Georg Malviusin lujaan ammattitaitoon. Ohjaajan työn jälki kertoo, että mies on aito humanisti ja kosmopoliitti. Hänen julistamansa teesit eivät jää katteettomiksi kevyiksi puheiksi vaan saavat toteutuksissa vahvan lihan luiden ympärille.
Sademiehessä on kahdeksan pientä sivuroolia. Luulen, että juuri ohjaaja on halunnut tehdä selvän pesäeron kahden pääroolin ja sivuroolien kesken.
Tampereen Teatterin näyttämö on pienuutensa johdosta rajallinen. Mikko Saastamoinen on onnistunut erinomaisesti lavastuksessaan ja puvustuksessaan. Jokaisessa tapahtumapaikassa saavutetaan henki, joka tukee saumattomasti väkevän käsikirjoituksen syvää sanomaa.
Raimo Salmen valosuunnittelu on kristallinkirkasta. Erityisen mestarillista on se, että yleisö saa katsoa voimakkaasti tuntevia Raymondia ja Charlieta silmistä silmiin.
Heikki Järvisen oivaltavat videot ovat piste iin päälle. Ne täydentävät maailmaa, jossa Sademiehessä taivalletaan.
”Suurin niistä on rakkaus”, sanotaan Raamatussa ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille. Sademies muistuttaa samasta maailmanlaista.
