Veera Ahlgrénilla oli pienoinen rimakauhu kirjoittaa uusi kirja. Nyt se on kuitenkin ulkona, ja kirjailija pitää sitä esikoistaan onnistuneempana.
Veera Ahlgrén on luvannut esitellä hevostilaansa.
Eräässä aitauksessa on neljä ponia: kaksi äitiä ja molempien varsat. Ponien kanssa on nyt pienoinen ongelma. Toisesta varsasta, Nataliasta, on tullut karkailija.
Se livahtaa sähköaidan ali ja suuntaa milloin minnekin niin, että sen äidin pitää alkaa komentaa sitä takaisin kotiin.
Eikä aikaakaan, kun Natalia näyttää, miten karkaaminen onnistuu, ja on hetkessä Ahlgrénin luona taputeltavana.
Vaikka eläimet ovat Veera Ahlgrénin elinkeino – hän järjestää yrityksessään Ihaamaassa muun muassa sosiaalipedagogista hevostoimintaa – eläimet ovat hänelle paljon muutakin.
Eläimiä vain jotenkin siunaantuu kymmenittäin. Esimerkiksi pienin koirista Uuno tuli vain vähäksi aikaa hoitoon, mutta jäi vuosiksi. Ja kuka sitä paitsi pystyisi myymään tyttären ensimmäisen ponin?
Kissa jäi henkiin
Hevosiin erikoistuneeksi agrologiksi Mustialassa valmistunut Ahlgrén on tilansa kanssa kiireinen, mutta ei niin kiireinen, etteikö ehtisi myös kirjoittaa.
Se, että hänen toinen romaaninsa Ei muisteta pahalla ilmestyi vasta viisi vuotta Avioliittosimulaattorin jälkeen ei johtunut niinkään kiireestä kuin paineista.
Kun saa aikaiseksi hyvän vastaanoton saaneen esikoisen, on usein vaikeaa synnyttää toinen kirja.
Ahlgrénillä prosessi meni niin, että hän alkoi kirjoittaa kakkostaan noin neljä vuotta sitten, mutta pisti sen lopulta silppuriin.
– Pelastin siitä ainoastaan kissan.
Tämä näkymätön kissa seikkailee elokuun alussa ilmestyneessä Ei muisteta pahalla -kirjassa, jota Ahlgrén kirjoitti yhteensä parisen vuotta. Piti välillä taukoja ja jatkoi sitten taas.
Tekstiallergia iskee
Ahlgrénin on vaikea lukea teoksiaan enää sitten, kun on saanut ne kansiin asti.
– Olen allerginen omalle tekstille sitten kun se on valmis.
Ei muisteta pahalla -romaanin kohdalla hän kuunteli sen kuitenkin pitkän pohdinnan jälkeen äänikirjana.
– Kun kuuntelin sen, tulin siihen tulokseen, että pidän siitä kuitenkin enemmän kuin avioliittosimulaattorista. Kirjassa on enemmän pohdiskelua ja syvällisempää sanomaa kuin Avioliittosimulaattorissa, joka on enemmän kevyttä hömppäosastoa.
Kahtalaista palautetta
Avioliittosimulaattori kertoo itäsuomalaisen ja länsisuomalaisen kulttuurin eroista rakkaustarinan kautta. Ei muisteta pahallakin kertoo suhteesta, mutta sävy on vakavampi.
– Ensimmäinen kirjani oli pääasiallisesti hauska, mutta uuden kirjan pohjavire on synkähkö. Mutta paljon on myös lukijan odotuksista kiinni.
Karhella asuva Ahlgrén on ehtinyt jo lukea, miten esimerkiksi blogistit ovat suhtautuneet uuteen kirjaan. Palaute on ollut kahtalaista.
– Joidenkin mielestä se on hauska, joku taas ahdistui oksetukseen asti.
Uusi kirja ja teeveetä
Ahlgrén on aloittanut jo kolmatta kirjaa. Teksti on aika erilaista kuin aiemmin, eikä hänellä ole vielä selvää kuvaa siitä, millainen kirjasta tulee ja valmistuuko se edes koskaan.
Lisäksi hänellä on meneillään televisioon liittyvä kiireisempi projekti.
Kiviä ja keppejä koirille
Mutta nyt Ahlgrén pitää jättää korjaamaan sähköaitaa. Natalian täytyy alkaa pysyä aitauksessa.
Lähtö ei kuitenkaan onnistu aivan hetkessä, sillä labradorinnoutaja Nessille pitää heittää keppiä ja sekarotuinen Untokin katsoo sillä silmällä, että on jotakin vailla.
Unto häärii lähistöllä, kuopii lenkkaria ja tuijottaa anovasti.
Ahlgrén kertoo, että siinä missä Nessi himoitsee keppejä, Unto on kivifani. Ja jos toinen ei tajua sitä, se laskee kiven suoraan vieraan kengälle, ja jos heittoa ei vieläkään kuulu, se kuopaisee kenkää.
Herranen aika, anteeksi Unto. Jalan vieressä odottaa jo peräti kaksi kosteaa kiveä. Aidankorjauksen pitää odottaa vielä hetki.
