Kirja-arvio Veera Ahlgrénin romaanista Ei muisteta pahalla: Kaunista kieltä ja synkähköä sisältöä

23.08.2018 08:00

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla, Tammi 2018, 202 sivua.

Veera Ahlgrén, ei muisteta pahalla, kirja, Kuva: Tammi
Kuva: Tammi

Ylöjärveläisen Veera Ahlgrénin (ex-Niemisen) esikoisteos Avioliittosimulaattori (2013) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas.

Kun esikoiskirja menestyy hyvin, voi olla tuskaista saada toinen kirja tehtyä. Ahlgréniltä se vei viisi vuotta. Tosin siinä ajassa hän ehti myös aloittaa toista kirjaa ja tuhota sen.

Avioliittosimulaattorin Ahlgrén kirjoitti vertailun vuoksi 8–9 kuukaudessa.

 

Ei muisteta pahalla kertoo Piipen ja Jurin erosta tai oikeastaan ajasta eron jälkeen. Ero ottaa koville, ja Piipe päättää räjäyttää exänsä postilaatikon ja tekee lopulta kaikkea muutakin päätöntä.

Kirjan alku on hauska. Sitä Ahlgrénilta oikeastaan odottaakin. Myös hänen monet Ylöjärven Uutisissa ilmestyvät kolumninsa ovat hauskoja tai vähintäänkin yllättäviä.

Alun jälkeen lukijaa alkaa kuitenkin mietityttää, mihin juoni on menossa. Onko teksti sittenkään hauskaa? Vai onko Piipen mielenterveys pettämässä?

Ja jos Juri ei sittenkään ole se oikea, niin voisiko esimerkiksi Piipen kaverisuhde Eetuun lämmetä romanttiselle asteelle?

Epäröinti kirjan suunnasta jatkuu loppuun asti: mistä on oikeastaan kyse? Loppuratkaisu toimii.

 

Veera Ahlgrén kirjoittaa sujuvasti ja kauniisti. Jopa yksi ainoa lause voi huvittaa tai selittää jonkin monimutkaisen asian selkeäksi. Ai, niinhän se onkin.

Koko kirja on täynnä tällaisia onnistuneita lauseita ja siksi lukijan tekee mieli lukea aina vähän lisää.

Mutta jos odottaa pelkkää viihdyttävyyttä ja hauskuutta, voi pettyä. Kirja päästää lukijan Piipen pään sisälle ja samalla monimutkaiseen suhteeseen, mikä voi olla ahdistavaa.

Ja vaikka juoni kulkeekin eteenpäin, pitää malttaa myös tutustua Piipen ajatuksiin. Ei muisteta pahalla ei ole mikään actionromaani.

 

Nämä edellä mainitut seikat voivat olla lukijasta riippuen joko vahvuuksia tai heikkouksia.

Minulle ne olivat sekä että. Mikäli kielellinen puoli ei olisi ollut niin hyvin hallussa, pelkkä aihe ja juoni eivät olisi kantaneet loppuun saakka.

Toisaalta lyhyehkö kirja jää mietityttämään vielä lukemisen jälkeen, mikä on hyvä merkki. Teos ei ollut ennalta-arvattava, eikä esimerkiksi näkymätöntä kissaa selitelty liikaa.