Tuttu ihminen kertoi minulle tänään, että olen hänelle tärkeä ja annan hänelle voimaa.
Asia tuli lievästi ilmaisten ”puskista”. Kommentti oli kuitenkin minulle itselleni niin tärkeä, että luulen saaneeni siitä enemmän voimaa kuin hän ikinä minulta.
Aloin miettiä, että miten moni mahtaa ajatella minusta noin?
En tiedä.
Miten monesta ihmisestä minä ajattelen samoin? Todella monista, mutta heistä valtaosalla ei varmasti ole siitä aavistustakaan.
Miten vaikeaa voikaan olla sanoa jotain rohkaisevaa ja ystävällistä? Edes jotain arkisempaa?
Näin eräänä päivänä kaupassa naisen. Itseasiassa näin hänet jo kaupan ulkopuolella, ja laitoin merkille hänen hiuksensa, jotka olivat aivan hillittömän hienot.
En ole mikään tukkafanaatikko, mutta tämä kampaus oli siis ihan taidetta ja sopi naisen muuhun tyyliin saumattomasti.
Teki mieli sanoa jotain. En tohtinut.
Näin saman naisen heviosastolla ja tuijotin salaa tuota tyylikästä tukkaa. Mietin, että jos satutaan vastakkain jossain hyllyvälissä, niin sitten kyllä sanon.
Ajattelin, että sellainen kuitenkin piristää toisen päivää, kun joku sanoo jotain kivaa, vaikkakin vain tukasta. (”Vain tukka” on tässä kohtaa huono ilmaisu, koska se oli upea tukka, minkä jo taisin mainitakin.)
Juustohyllyllä kuljin naisen perässä, mutta en kokenut luontevaksi alkaa selän takaa mitään huudella. Ja hänen seurassaan oli toinen nainen, mitä jos se on hänen kumppaninsa ja hän on mustasukkainen ja minä kehun hänen puolisonsa ulkonäköä sulatejuustojen edessä, ihan muina naisina?
Paras ehkä olla sanomatta mitään.
Lihahyllyllä tukkanainen käveli suoraan minua vastaan, mutta en enää tohtinut edes katsoa häneen päin, kun ajattelin, että se on varmaan huomannut, että tuijotan hänen tukkaansa ja luulee, että olen joku hullu, joka tarkoituksella vaanii jokaisessa hyllyn välissä.
Meinasin unohtaa ostaa lohen, jota olin tullut ostamaan, kun teki vaan niin paljon mieli mennä sanomaan, että onpa sinulla hieno tukka. Mutta enpähän vaan mennyt, koska se oli ylitsepääsemättömän vaikea tehtävä.
Päätin alkaa harjoitella tätä lisää, koska tajusin tarvitsevani erittäin, erittäin paljon harjoitusta, mikäli haluan piristää jonkun ventovieraan päivää.
Toisen kaupan edessä vastaani käveli nainen, jolla oli ihan mahtava farkkumekko. Katsoin mekkoa ja avasin suuni.
En toki sanonut mitään, koska tilanne oli niin nopeasti ohi, etten muka ehtinyt. Mutta sain jo suuni auki. Enää ei tarvitse opetella kuin tuottamaan ääntä. ”Onpa sinulla kaunis mekko.”
Harjoittelen lausumista ensin kotona, ja lähden sitten taas ihmisten ilmoille yrittämään.
Toivottavasti mekkohelteet eivät mene vielä ihan kohta ohi, koska tämä tuntuu olevan pitkä prosessi.
