Olen varma, että nyt kun sanon tämän ääneen niin kohta se taas alkaa. Jaa mikä vai? No narisutus.
Muutin nykyiseen kerrostaloasuntooni viime syksynä ja tuolloin aloin havahtua iltaisin siihen, että jostakin kantautuu ihmeellinen ääni, jota voisi kuvailla natinaksi tai narinaksi.
Useimmiten ääni voimistui iltaa kohden, ja nukkumaan mennessäni volyymi oli sitä luokkaa, niin kuin joku olisi heiluttanut korvan vieressä ovea, jonka saranoita ei ole rasvattu ikinä. Ajattelin, että jos tässä ei kuulo lähde niin järki ainakin.
Kuuntelin tuota ääntä varmaan parikin viikkoa ennen kuin tein asialle yhtään mitään. Saatoin nukkua yössä muutamia tunteja ja havaihduin ääneen aina vain uudelleen.
Tässä vaiheessa olin jo melko stressaantunut, kun tiesin joka ilta odottaa, että kohta se hemmetin natina taas alkaa ja voin heittää hyvästit yöunille.
Ja kyllä, oma vika, kun en alkanut heti etsiä äänen alkulähdettä.
Seinänaapurini kanssa tuli sitten puheeksi, että hänenkin asuntoonsa kantautuu oudohkoa natinaa. Sillä hetkellä tajusimme, että sen täytyy tulla yläkerrasta.
Heitimme veikkauksia, mikä siellä natisee. Voisiko se olla sellainen vanhanaikainen jousitettu nojatuoli? Vaiko jokailtaiset seksimaratonit huonosti jousitetussa sängyssä?
Päätin, että seuraavan kerran, kun natina kajahtaa ilmoille, otan hissin neloseen.
Eikä mennyt kauaa.
Se taisi olla peräti tuo samainen arkipäivä kun tuttu ja turvallinen ääni alkoi jälleen kantautua asuntooni, tällä kertaa keskellä yötä. Pomppasin ylös, vedin velourasun päälleni, marssin ovesta ja tilasin hissin.
Pimpom.
Oven avaaminen tuntui kestävän ja kestävän. Lopulta ovi avattiin raolleen, mutta ketään ei näkynyt missään. Huusin, että haloo.
Ovelle tuli nuorehko ja päihtynyt mies, joka tuijotti minua hiljaa. Avasin keskustelun kevyesti kysymällä, että mistä helvetistä tulee se ääni, joka vie minut kohta Pitkäänniemeen.
Mies mietti hetken ja sitten hänen silmänsä kirkastuivat.
”Se on toi mun tietokonetuoli, haluatko nähdä”, hän kysyi innostuneena. En halunnut.
”Otanko siitä kuvan sulle”, hän jatkoi. Kieltäydyin ja sanoin painokkaasti, että asian laita on niin, että sitä tuolinraatoa ei muuten enää käytetä. Hän lupasi ottaa tuolin pois käytöstä.
Ajattelin, että huh, olipa helppoa. Saan taas nukkua.
Myöhemmin näin taloyhtiömme roskiksilla tietokonetuolin ja sydämeni meinasi pakahtua.
Lähetin tietokonetuolista kuvia ystävilleni, että ihme on vihdoin tapahtunut. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki yläkerran herralle, ajattelin.
Sitten tuli ilta.
Olin sammuttamassa yövaloa ja käymässä unille ajatellen, että ai että kun on hiljaista. Arvaatte varmaan, minkälainen ääni seuraavaksi kuului.
