Yksi on joukosta poissa. Monessa mukana ollut Ritva Puruskainen menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen viime perjantain varhaistunneilla. Vapaaehtoistyön tekijän kädet ovat laantuneet lepoon. Lausuntataiteilijan runot on tulkittu. Hoiva-alan veteraanin työ elää muistoissa. Luottamusnaisen vastuunkantaminen kantaa hedelmää.
Ylöjärvestä tuli 42 asuinvuoden aikana rakas paikka Ritva Puruskaiselle. Hän teki päivätyönsä osastonhoitajana Ylisen palvelukeskuksessa. Työskentely kehitysvammaisten parissa kannusti Puruskaista toimimaan kaikkien vähäosaisten hyväksi.
”Nyt rajalla viimeisen taivaan ja rajalla kuoleman maan minä vapisen enää hiljaa ja rukoilen, rukoilen vaan.” (Saima Harmaja: Sairas III)
Ritva-tytär tupsahti maailmaan kuin Jeesus-lapsi. Äiti oli iltalypsyllä, kun tyttö syntyi navetan pahnoille kainuulaisen Kuhmoniemen (nykyinen Kuhmo) pitäjässä. Elettiin joulukuun 9. päivää vuonna 1934.
Kuhmo ja kuhmolaisuus merkitsivät Puruskaiselle paljon. Hänen arvomaailmansa ja maailmankuvansa rakentuivat erämaisella rajaseudulla. Komulaisen 12-päisessä sisarusparvessa varttunut Ritva omaksui lapsuuden kotinsa perintönä työteliäisyyden, hengellisyyden, sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen sekä auttamis- ja palvelualttiuden.
Kristillisyys puhutteli Ritva Puruskaista jo lapsena ja johdatti neitokaisen vuoden 1951 syksyllä Kainuun Kristilliseen kansanopistoon. Tiedonjano kasvoi, ja Puruskainen hakeutui Sisälähetysseuran diakonissalaitokseen Pieksämäelle. Innokas opiskelija tallensi kansanopiston ja diakonissaoppilaitoksen muistonsa mustakantiseen ruutuvihkoon.
Kauniilla käsialalla kirjoitetut kommentit kertovat Puruskaisen myönteisistä koulukokemuksista. Sisäoppilaitokset tarjosivat hyvin kodin- ja perheomaisen yhteisön, jossa opiskelijoiden sosiaaliset taidot vahvistuivat.
Avarasti maailmaan suhtautunut Ritva Puruskainen muutti nuorena ammattilaisena Helsinkiin. Hän sai varsin varhain vastuullisen tehtävän Puotinharjun yksityisen vanhainkodin johtajattarena.
Opiskeluvuosien jälkeen Ritva Puruskainen avioitui Sisälähetysseuran diakonialaitoksella kohtaamansa Eero Puruskaisen kanssa. Pariskunta muutti Ylöjärvelle vuonna 1969.
Työ merkitsi Ritva Puruskaiselle erittäin paljon. Hän hoiti tehtävänsä aina suurella pieteetillä, mutta ei perheensä kustannuksella. Hän oli rakastava puoliso ja äiti sekä suvun kunnioittama yhteisenhengen luoja.
Yhteiskunnalliset tehtävät kutsuivat Ritva Puruskaista. Hän toimi esimerkiksi Ylöjärven kunnallisvaltuutettuna ja Ylöjärven evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkkovaltuutettuna. Luottamusnaisena Puruskainen tunnettiin kannustajana ja sovittelijana. Puruskaisen yksi näköalapaikoista oli toimia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokousedustajana.
Ritva Puruskainen rakasti kirkkoaan ja kotiseurakuntaansa. Hän oli ekumenian kannattaja ja rukoili kaikkien kristittyjen puolesta. Puruskainen maalasi myös ikoneita. Hänen kotialttarissaan ovat muun muassa itsetehdyt Kristus kaikkivaltias, Hellyyden Jumalanäiti ja Konevitsan Jumalanäiti. Ikonit todentavat maalaajansa taivasikävän ja syvän luottamuksen Jumalaan.
Monen touhun nainen ennätti työvuosien jälkeen olla vapaaherrattarena liki neljännesvuosisadan ajan. Eläkepäivillään hän eli rikasta elämää harrastamalla ahkerasti ja monipuolisesti. Monitaiturin arki täyttyi ihmisten palvelemisesta. Ritva Puruskainen oli paikalla, kun apua ja kanssaeläjää tarvittiin.
Kirjallisuus, etenkin runot olivat Ritva Puruskaisen suuria intohimon kohteita. Saima Harmaja oli yksi rakkaista runoilijoista. Hän oli Kirsti Mäntysen lausuntapiirin uskollinen kävijä.
Puruskainen kasvoi taitavaksi ja arvostetuksi runonlausujaksi, jonka esitykset juhlistivat lukuisia tilaisuuksia ja tapahtumia. Puruskaisen henkevät tulkinnat puhuttelivat kuulijoita vuosikymmenestä toiseen muun muassa Hiljaisen viikon runomaanantaissa ja Pyhäinpäivän kirkkoillassa.
”Olen lentänyt siivin voitollisin läpi ilmojen häikäiseväin. Tuhat aurinkokuntaa kiersin, joka ainoan taivaan näin.” (Saima Harmaja: Sairas III)
