Kirjastossa oli käynnissä lottoarvonta: välipala-automaatti rikki, käyttö omalla vastuulla. Tarina kertoi jonkun saaneen sieltä koko pussillisen kirpeitä sammakoita kahdellakymmenelläviidellä sentillä ja likaisella Ruotsin kruunulla. Tarina veti ihmisiä puoleensa. Parturin edessä muinaisen nuoren ikäpolven olemassaolosta muistuttivat vain tunnistamattomiksi tallotut nuuskakiekot. Joku käveli kadun yli katsottuaan oikeaan vain kerran ja tunsi olevansa maailmansa katolla. En tiennyt, mihin hän oli matkalla, mutta hän oli viimeinen, jonka näin niiden kuuden minuutin aikana, jotka tunsin olevani maailmassani yksin.
Mietin, mitä tehdään, kun asiat, kuten keskiarvo ja sivujakaus, menettävät merkityksensä. Minulla oli mukana valkoinen permanenttitussi keväturheiluvälineiden nimikoimiseen, enkä pelännyt käyttää sitä. En ollut vielä kaikelta käsieni kosteuttamiselta ehtinyt vakiinnuttaa itselleni nimikirjoitusta, mutta piirsin vihreän roskasäiliön kylkeen sydämen, jonka keskiössä kulki särö. Punnittuani itseäni ja sen hetkistä elämäntilannetta tarkemmin päädyin värittämään halkeaman piiloon. Lävistin sydämen tikarilla.
Ylläni hämmentyneenä oksiaan levittelevä viherpuu arvioi jokaista liikettäni. Olin lukenut jostain kasvien tietävän, milloin niitä syödään, ja olin kyseisestä taidosta niille huolestuttavan kateellinen. Vaikka lukukauden ensimmäinen matematiikan koe olikin mennyt penkin alle, olin onnistunut nostamaan itseni takaisin nojatuoleihin olemalla kaikissa sitä seuraavissa kokeissa vähintäänkin kiitettävä, mikä oli kuulemma tosi hyvä, missä ei ollut mitään järkeä, koska kahdeksan oli se, jonka sanallisena arviona hyvyys vaikutti. Minusta kahdeksan oli huono lähestulkoon kaikesta, ja tuo puu nauroi minulle, koska olin surkea biologiassa enkä osannut kuvata sitä muuksi kuin puuksi, joka oli vihreä. Taitoin siltä lehden. Söin. Avoimeksi jäänyt permanenttitussini itki puiselle penkille. Se oli nähnyt liikaa.
Tunsin joskus jonkun, joka asui sinisessä ikään kuin laatikossa ja eristi itsensä kaikelta munalukolla. Tunsin myös sen, joka munalukon viritti, eivätkä he olleet sama ihminen. Ajattelin välipaloja automaatissa. Munalukon takana asujalla oli kypärä, ja hän rakensi taloa jollekulle toiselle. En ikinä puhunut hänelle, mutta koska tavallaan keksin hänet, meille syntyi yhteys.
Puhelin värähti vaativana säärtäni vasten: tule parturin eteen, välipala-automaatti korjattu, kuolen tylsyyteen, miksi kaikki mikä tapahtuu on liikaa, ja kaikki mikä ei tapahdu liian vähän. En noussut tuoliltani. Olin siellä jo.
KAISA MÄLKKI
