Suurten nälkävuosien (1866–1868) loppuhuipennus koettiin 150 vuotta sitten, kun toukokuussa kuoli ennätysmäärä ylöjärveläisiä ja myös kesäkuussa liki yhtä paljon. Nälkävuodet koettelivat Ylöjärveä keskimäärin pahemmin kuin muuta maata.
150 vuotta sitten Ylöjärvellä ja koko Suomessa elettiin varsin erilaisissa oloissa kuin nykyään.
Suuret nälkävuodet (1866–1868) olivat loppumassa, mutta silti toukokuussa 1868 Ylöjärvellä kuoli enemmän ihmisiä kuin missään muussa kuussa nälkävuosien aikaan, 55 henkilöä. Myös kesäkuussa kuolevuus oli suurempaa kuin alku- tai loppuvuonna.
Koko Suomessa kuoli yhden ainoan kuukauden aikana 25 000 ihmistä nälkään. Koko vuoden 1868 aikana kuolleita oli Suomessa yhteensä liki 140 000.
Nälkävuodet veivät kaiken kaikkiaan Suomesta noin 150 000–200 000 henkilöä, eli maksimissaan noin kymmenesosan silloisesta asukasmäärästä.
Ylöjärvellä suuri kuolleisuus
Ylöjärven tilanne oli koko maan mittakaavassa poikkeuksellisen huono. Ylöjärven kuolleisuus oli vuonna 1868 jopa 12,8 prosenttia väestöstä. Joka kahdeksas asukas menehtyi.
Martti Tyrkön Ylöjärven historiaa -kirjan mukaan koko Ylöjärven pitäjässä oli tuskin yhtään taloa, josta ei olisi kuollut joku. Joissakin asumuksissa menehtyivät esimerkiksi kaikki neljä lasta. Toisissa taloissa taas lapsista tuli orpoja.
Ylöjärven lisäksi nälkä koetteli erityisen kovasti muun muassa Pohjois-Satakuntaa ja Pohjois-Hämettä. Kaikkein suurin kuolleisuus oli Parkanossa, jossa noin 23 prosenttia asukkaista kuoli nälkään.
Jäät lähtivät ennen juhannusta
Mistä tämä suuri ja samalla viimeinen laajamittainen nälänhätä Länsi-Euroopassa sitten johtui?
Kysymys oli pitkälti useita vuosia jatkuneista omituisista keleistä, jotka johtivat katovuosiin ja sitä kautta nälänhätään.
Katovuosien sarja alkoi jo vuonna 1862, mutta pahin kato koettiin vuonna 1867.
Vuoden 1866 kesä oli sateinen, ja sade pilasi ja mädännytti laajalta satoa. Seuraava talvi oli pitkä ja kylmä, ja vuoden 1867 sää oli kokonaisuudessaan varsin erikoinen.
Liuksialan kartanon isäntä Agathon Meurman Kangasalta kirjoitti teoksen ”Nälkävuodet 1860-luvulla”, jossa hän kertoo, kuinka vielä 9. toukokuuta 1867 Kangasalaa kuritti 16 tuntia kestänyt lumipyry, joka ”korotti jo vähän laskeneet kinokset aitojen ja kattojen tasalle.”
Kevät ja kesä olivat niin myöhässä, että Näsijärvestäkin lähtivät jäät vasta viikkoa ennen juhannusta.
Kylmistä keleistä johtuen kevätkylvöt viivästyivät, ja niiden seurauksena myös sadonkorjuu.
Esimerkiksi Mäkkylän isäntä Juho Benjam Kallenpoika sai normaalivuosina kauran maahan toukokuun puolivälissä, mutta vuonna 1867 monet kylvötyöt tehtiin hänen almanakkansa mukaan vasta kesäkuun puolivälin paikkeilla ja esimerkiksi nauriin kylvö 13. heinäkuuta.
Koska kova syyshalla iski pelloille 5. syyskuuta 1867, se pilasi osan siitä vähästä viljasta, jota pelloilta saatiin.
Talot ruokkivat kerjäläislaumoja
Nälänhätä yltyi niin pahaksi, että Ylöjärvelläkin alkoi näkyä kaikkialla kerjäläislaumoja.
Seurakuntalaisille annettiin sakon uhalla määräys kerätä sammalta hätäleiväksi, mutta seurakunnan jäsenet eivät halunneet sitoutua sammaleen keräämiseen, vaan he lupasivat hankkia muita hätäleivän aineksia, kuten pavunvarsia, ruumenia ja ohranolkia.
Talolliset ottivat myös tehtäväkseen ruokkia kerjäläislapsia. Joukkoa siirrettiin hevosella talosta toiseen syötettäväksi. Kerjuita ei saatu kuitenkin tällä keinolla loppumaan.
Seurakuntakin yritti pitää huolta köyhistä, mutta siihen ei ollut lopulta enää varoja. Varakkaimmat talot yrittivät parhaansa ja myös vaatettivat lapsia, mutta silti kerjäläislapset liikkuivat paikasta toiseen heiveröisinä ja kylmästä sinisinä.
Nälänhätä sai ihmiset liikkeelle myös yli pitäjärajojen. Ylöjärvelläkin kuoli ihmisiä muun muassa Ruovedeltä, Ikaalisista, Hämeenkyröstä ja Messukylästä.
Ulkomailta apua ei juuri herunut, ja vaikka Pietarista oli tilattu jauhoja, kylmä talvi ja meren jäätyminen estivät lopulta laivakuljetukset.
Pahin tappaja oli pilkkutauti
Ylöjärven ensimmäinen kappalainen oli vuonna 1866 kuollut Ernst Wilhelm Tamlander, jonka seuraajaksi tuli Karl Alfred Sadenius. Sadenius joutui työssään heti keskelle nälänhätää ja kuolemaa.
Kun Ylöjärvellä oli tavallisesti noin 40–50 hautausta vuodessa, niitä oli 239 kappaletta vuonna 1867 ja seuraavana vuonna 283.
Vaikka ihmiset kuolivat periaatteessa nälkään, kirkonkirjoihin syyksi merkittiin yleensä aina jokin konkreettinen sairaus tai kulkutauti, johon nälän heikentämä henkilö lopulta nääntyi.
Vuoden 1868 Ylöjärven kirkonkirjojen mukaan ehdottomasti suurin tappaja oli pilkkukuume (tyfus), joka oli kuolinsyynä noin 80 prosentissa tapauksista keväällä 1868.
Toisiksi suurin kuolinsyy keväällä 1868 Ylöjärvellä oli keuhkotauti. Osan kuolinsyyksi merkittiin myös muun muassa vanhuus, turvotus, murha, horkka tai tulirokko.
Kuumetta, sekavuutta ja verta
Pilkkukuume puhkesi yleensä äkillisesti kovalla kuumeella, päänsäryllä, lihaskivuilla ja sekavuudella. Noin viisi vuorokautta myöhemmin iholle ilmestyi punaisia läikkiä.
Osa sairastuneista meni tajuttomiksi ja heidän elimistönsä kuivui. Taudissa esiintyi usein myös verensekaista oksennusta, virtsaa tai ulostetta.
Suuri osa sairastuneista kuoli runsaan viikon kuluttua sairauden puhkeamisesta. Pilkkukuume oli varsin yleinen sairaus myös esimerkiksi sotajoukoilla.
(Lähteet: Martti Tyrkkö: Ylöjärven historiaa v. 1866–1965, Ylöjärven kirkonkirjat, Suuret nälkävuodet –Wikipedia, Arno Forsius: Pilkkukuumeen historiaa, www.saunalahti.fi)
Kommentointi on suljettu.