Haastattelin edellisessä työpaikassani tyttöä, jolle oli tehty maksansiirto.
Tai oikeastaan haastattelin häntä ja hänen äitiään vuosien varrella kolmasti.
Ensimmäisen kerran kävin katsomassa Liljaa, kun hän oli vuoden ikäinen. Se oli aika surullinen käynti.
Lilja ei pystynyt nukkumaan kunnolla öitään, koska heikkokuntoinen maksa aiheutti jatkuvaa kutinaa. Tytöllä oli nenä-mahaletku, hän oksensi noin kymmenen kertaa päivässä ja sai 20 eri lääkettä.
Muutaman kuukauden päästä sain iloisen soiton: Lilja oli saanut uuden maksan – tai tarkalleen ottaen kaksi seitsemäsosaa tuntemattoman luovuttajan maksasta.
Kun näin Liljan uudelleen, hän oli kuin eri tyttö. Lääkkeet olivat vähentyneet puoleen, hän osasi syödä itse ja oli oppinut uusia sanoja.
Seuraavien vuosien aikana Lilja tuli mieleeni aina joskus ja mietin, mitä hänelle kuului.
Parisen vuotta sitten sain taas yllättäen Liljan äidiltä soiton, minkä jälkeen kävin katsomassa silloin noin kymmenenvuotiasta Liljaa. Liljan elämä oli sujunut monella tapaa hyvin, mutta vaikeuksiakin oli ollut.
Leikkaukset olivat aiheuttaneet muun muassa kiinnikkeitä, ja Liljan suolisto oli lakannut toimimasta useamman kerran niin, että se oli aiheuttanut hengenvaarallisia tilanteita.
Tyttö oli myös joutunut käymään homekoulua, mikä tuottaa erityisen suuria ongelmia henkilölle, joka joutuu syömään koko loppuelämänsä hylkimisenestolääkkeitä.
Jokin aikaa sitten toimituksen sähköpostiin tuli tiedote siitä, kuinka munuaisen saattaa tulevaisuudessa saada vaikkapa ystävältä. Luovuttajan ei tarvitsisi olla enää lähisukulainen, samassa osoitteessa asuva tai aivokuollut henkilö.
Lilja sai onneksi maksan juuri ja juuri ajoissa. Mutta ikävä kyllä hän voi joutua joskus vielä myös munuaisen siirtoon, koska hylkimisenestolääkkeet voivat rasittaa munuaisia.
Liljan haastattelemisen ansiosta pääsin näkemään läheltä, kuinka paljon onnettomuutta ja toisaalta onnea yksi sisäelin voi aiheuttaa.
Nykyään elinluovutus on muuttunut myös niin, ettei aivokuolleen henkilön elimenluovutukseen tarvita enää omaisen lupaa, ellei potentiaalinen luovuttaja ole esimerkiksi lapsi.
Tervetulleita uudistuksia nämä molemmat, vaikka tietysti samalla myös mietityttäviä. Jos elimiään ei halua luovuttaa, se kannattaa ilmoittaa lähiomaisille ja kirjoittaa myös paperille ylös.
