Väinö Linna kirjoittaa romaanissaan Täällä Pohjantähden Alla:
– Tappakaa, mutta vielä ruoho meidän haudoillamme kiroaa teidät.
Suomen sisällissodan päättymisestä (alkoi 27.01.1918) tulee kuluneeksi tänä keväänä sata vuotta. Paljon onkin sisällissota ja siihen liittyvät tapahtumat olleet esille viime aikoina monilla eri foorumeilla, esimerkiksi näytelmissä, lehdissä, seminaareissa, luentojen aiheina ja niin edelleen.
Toisille tämä sota on vapaussota, toisille kapina tai vuoden 1918 sota. Itselleni tuo sisällissota-sana on ollut luonnollisin tapa käsitellä tätä sotaa.
Mutta miksi juuri itsenäistynyt Suomi sitten ajautui sisällissotaan?
Kysyisin mieluummin, että miksi Suomi ei olisi ajatunut siinä tilanteessa sisällissotaan ?
Tarkastellaan asiaa hiukan. Suomihan oli ennen sisällissotaa hyvin epätasa-arvoinen maa. Tulo- ja elintasoerot olivat valtavat, ja ikivanhan sääty-yhteiskunnan jäänteet vahvat. Ne, joilla oli rahaa, päättivät asioista ja ne joilla ei ollut rahaa, olivat aika alistetussa asemassa. Kun paineita kertyy aikansa, ne räjähtävät. Ja niin kävi Suomessakin.
Vienti Venäjälle romahti täysin. Vuoden 1917 alussa sisäpoliittisiin ongelmiin ajautunut Venäjä lakkasi tarvitsemasta kaikkea. Suomalaisten työt loppuivat, ja elintarvikepula iski jokaisen suomalaisen elämään.
Kun maassa ei ollut minkäänlaista kunnollista järjestysvaltaa Venäjän epävakaan tilanteen vuoksi, alettiin täällä perustaa keskenään kilpailevia suojeluskuntia ja punakaarteja. Tilanne konfliktille oli siten luotu.
Sodasta tuli äärimmäisen raaka ja julma. Kuolleita oli noin 37 000, jos mukana olleita ruotsalaisia, venäläisiä ja saksalaisia ei lasketa mukaan. Se on kyllä valtavan paljon. Suomessa asui tuohon aikaan noin 3,5 miljoonaa ihmistä. Ja jos konfliktissa menehtyy prosentti väestöstä, sen voi laskea jo tuhoisaksi sodaksi.
Sisällissodan tapahtumat osoittavat, kuinka johdateltavissa ihminen on ja kuinka helposti hän ajautuu ääritekoihin. Siitä pitäisi puhua nyt, kun erilaiset vastakkainasettelut korostuvat ja uhkaavat yhteiskuntarauhaamme.
Kukaan meistä ei voi kantaa vastuuta siitä, mitä tapahtui sata vuotta sitten, mutta jotenkin kyllä siitä, mitä tapahtuu nyt.
Kun luen sisällissodasta kirjoitettua tietoa, niin usein siellä kohtaan vain tilastoja: taistelussa kaatui 15 punaista ja 10 valkoista, ammuttiin 13 punaista ja 9 valkoista. Itseäni kiinnostaa enemmänkin tarinat ja yksilöt noiden lukujen takana. Jokainen heistä on ollut jonkun isä, äiti, poika, veli.
Meidän pitää ymmärtää ettei yksilöiden eikä kansakunnankaan trauma poistu itsestään. Se vaatii käsittelyä monella eri tavalla, usein hyvin pitkänkin ajan. Se työ Suomessa on vielä pahasti kesken.
Itse haluan kertoa tähän lopuksi kahden samanikäisen pojan kohtaamisen Tampereella huhtikuussa 1918.
Valkoisen Toivon ja Punaisen Einon.
TOIVO ja EINO
Junasta hän nousee Tampereella, nuori Toivo laajan Pohjanmaan.
Lailla toisten valkoisten, tietää tehtäväkseen sen: tullut vapautta puolustaan.
Tykin jyske kuuluu kaikkialta, Kyttälässä tulet loimuaa.
Toivo poika Pohjanmaan, marssii taistoon hurjimpaan.
Mitä sisällään hän tunteekaan ?
Eino samanikäinen on raunioissa, käsivarressaan on nauha punainen.
Kaikki omaisensa kaatuneet ja poissa, taskustaan hän ottaa leivän viimeisen.
Valkoiset jo piirittävät koskenrantaa, liekit roihuten käy yli kattojen.
Vielä pakoreitin Pispalaan tie antaa. Eino lähtee, kivääriään kantaen.
Toivo kuvan ottaa taskustansa, siinä tyttönsä tuo hymyilee.
Sitten Alarantaan käy, eikä punaisia näy.
Ilta hämärtää jo Tampereen. Siinä polttelee hän savukkeensa, jostain luodit seinään rapisee.
Sitten takaa liekkien, näkyy hahmo ihmisen.
Eino matkalla on Pispalaan.
Hetken katsovat he silmiin toisiansa, aseet toista kohti – laukaisua ei.
Siihen päättyy silti heidän unelmansa: jostain tulleet luodit hengen heiltä vei.
Siinä makaa pienoiskoossa Suomen kansa: vierekkäin on valkoinen ja punainen.
Uusi lumi peittää heidät harsollansa, niinkuin vihan päättymistä toivoen.
Vielä Toivoon sekä Einoon mietteet kantaa, heidän kohtaloaan pohtimaan nyt jään.
Ehkä jälkipolvet heille anteeks antaa, mitä kerran joutuneet on tekemään.
Ehkä jälkipolvet heille anteeks antaa, mitä kerran joutuneet on tekemään.
Timo Jokinen
Kirjoittaja on ylöjärveläinen
sanoittaja, runoilija ja kirjailija.
