Lasitöiden viemä Leena Kunttu nauttii taiteenlajinsa kirjosta: materiaalia ja keinoja voi soveltaa yhä uusin tavoin, ja lasi herää eri tavalla eloon eri ympäristöissä. Taitajan antia voi ihastella vielä muutaman päivän Leijassa.
Keltaiset sitruunat hehkuvat pirteinä heleän vihreän keskellä. Koivunrunkojen rivi pistää silmään jo kaukaa. Kuparihetein koristettu kukka ja keltaisena ja oranssina uhkuva aurinko siintävät huoneen perällä linjakkaina. Pikkiriikkisiä kettujakin vipeltää siellä ja tuolla.
Kyse on Leena Kuntun tauluista – muttei ihan tavanomaisista maalilla sudituista. Taulut ovat lasitöitä. Ja onpa pääkirjasto Leijan näyttelytilassa muutama koristeellisin lasikuvuin hohtava lamppukin.
Vahingossa lasiopettajaksi
Kuntun hyppyset päätyivät lasin pariin vallan sattumalta.
Viljakkalaan muuttaneelle insinöörille oli uusilla kotinurkilla huonosti hänen oman alansa töitä, joten nainen päätyi opettajansijaisuuksiin. Sitä tietä hän suuntasi kasvatustieteen opintoihin, ja siinä sivussa hän bongasi myös lasityökoulutuksen ja tarttui siihenkin.
Ja kas, siinä olikin ainekset uuteen työtaipaleeseen, jonka parissa vierähti loppu-ura. Kuntusta tuli lasitöiden opettaja työväen- ja kansalaisopistoihin. Vaikka kehkeytynyt resepti oli tyystin ennalta suunnittelematon, se oli Kuntun mielestä mainio.
– Työ oli todella mielenkiintoista. En ole missään vaiheessa katunut, että lähdin siihen hommaan.
Omatkin kädet lasissa
Ei lasitaival toki pelkkää opettamista ollut. Kuntulla oli palo tehdä myös itse. Ja siitä oli potkua opetukseenkin.
– Jos ei ole asiasta itse kiinnostunut, on vaikea opettaa sitä.
Samalla opettaminen ruokki Kunttua.
– Oli hirveän inspiroivaa, kun kurssilaiset innostuivat. He keksivät asioita, joita en itse ollut keksinytkään, tai kun he kysyivät jotain, minun piti keksiä, voiko niin tehdä. Ei opettaminen ole vain sitä, että opettaja kertoo, miten jotain tehdään, vaan se on kaksipuolinen prosessi.
Taiteen teko on jatkunut eläkepäivilläkin, ja inspiraatiota on kuplinut, vaikka kurssilaisia ei ympärillä olekaan. Ideoita putkahtelee, tai Kunttu herättää niitä vaikkapa tuijotellen lasinpaloja ja miettien, mitä niistä tekisi.
– Kun näen vaikka maisemaa, metsää, tunnetta, haluan saada sen jotenkin esiin.
Tutuissa tekniikoissa riittää Kuntulle vielä paljon ammennettavaa. Hän ei ainakaan tavoitteellisesti hamua haltuun uusia tekniikoita, etenkään lasinpuhallusta, joka on niin oma juttunsa, että se vaatisi paljon perehtymistä.
– Eri keinoja soveltamalla ja yhdistelemällä aina oppii jotain uutta ja saa erilaisia asioita ilmennettyä.
Valo herättää henkiin
Kunttu siis työstää olemassa olevia lasilevyjä, ei sulaa lasimassaa kuten lasinpuhalluksessa.
Täten työ on lasin pilkkomista haluttuihin muotoihin ja palojen yhdistelyä kokonaisuudeksi. Palat taitaja yhdistää joko lyijykiskoin tai tiffanytekniikalla tinaten.
– Mielestäni kaikkein oleellisinta on lasin valinta. Voin käyttää tosi paljon aikaa siihen, että vertailen laseja, taitaja kuvaa viitaten väriin ja lasin rakenteeseen.
Mutta voi Kunttu vaikuttaa lasiin itsekin. Hän voi kuvioida lasia hiekkapuhaltamalla sitä, sulattamalla siihen lasia tai lasijauhetta tahi kiinnittämällä siihen esimerkiksi metallia.
Työssä on toki omia haasteitaan. Esimerkiksi lasin leikkaaminen on erilaista kuin paperin ja jotkin lasit leikkaantuvat vaikeammin kuin toiset.
– Ja jotkut osaavat tinata niin siistiä saumaa, etten minä ikinä.
Mutta tekemällä oppii.
– Olen oppinut tekniikat, ja minun on helpompi tehdä lasitöitä kuin kutoa mattoa. Mikä keneltäkin sujuu.
Lasitöiden ehdoton suola Kuntulle on materiaalin kiinnostavuus.
– Lasissa kiehtoo erityisesti valo. Lasi herää henkiin valossa, ja se on joka valossa erilainen, Kunttu kuvaa ja huomauttaakin, että näyttelytilassa työt eivät pääse parhaiten oikeuksiinsa.
Lisäksi kokonaisvaikutelmaan vaikuttavat ympäröivä tila, lasin läpi näkyvä tausta…
– Lasilla on hetkensä. Se ei ole aina sama, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.
