Lähden kesäisistä ulkoilmajuhlista autolla. Autoni takana on kaksi muuta autoa, ja niiden välissä niin iso rako, että siitä voisi ajaa leikkuupuimurilla.
Pistän pakin päälle ja ihmettelen ääneen takapenkillä istuville lapsilleni, että eikö kukaan aio tulla neuvomaan, kun nainen peruuttaa. ”Kyllä täällä joku setä huitoo”, tytär kuittaa. ”Ja toinenkin setä.”
Kaksi setää on vakio, jos ei ole peräkärryä perässä. Mutta voi, laitetaanpa naisen ajaman auton perään esimerkiksi hevostraileri. Ei riitä enää kaksi setää, vaan kaikki sedät, jotka ovat silmänkantaman päässä, huitovat. Tai jos eivät huido, niin ainakin vahtaavat silmä kovana, että pitäisikö mennä huitomaan, vai taipuuko tuo muka tuosta.
Minä väitän peruuttavani peräkärryä vähintään yhtä hyvin kuin keskivertosetä, vaikka olenkin täti. Olen käynyt maatalousoppilaitoksen. Yli puolet luokkakavereistani oli varmaan syntynyt traktorin hyttiin. Hevospuolen opiskelijoista valtaosa osasi kertoa traktorista sen verran, että takapyörä on isompi kuin etupyörä. Tämän johdosta, kun muut painoivat ensimmäisenä opiskelukesänä maatilaharjoittelua, heppatytöt opettelivat ajamaan traktorilla. Kesäkurssiksi sitä nimitettiin, mutta se oli rangaistus siitä että kaupunkilaiset olivat menneet maalaisten kouluun.
Peruutettiin Valmetilla. Eikä vaan suoraan, vaan pujoteltiin peruuttamalla peräkärry perässä kartioita. Sitten peruutettiin kartioista tehtyyn talliin suoraan. Toiseen talliin peruutettiin nurkan takaa. Taskuparkkeerattiin se yhdistelmä, koska kuka nyt ei joskus joutuisi ajamaan traktoria ja peräkärryä taskuparkkiin?
Oli kuuma, tuskanhiki virtasi ja kartioita tuhoutui räsähdellen. Opettajalle tuli burn outin oireita, ja hän poisti aikarajan, jonka puitteissa rata olisi pitänyt suorittaa, koska varmaan tajusi, että emme ehdi muuten neljässä vuodessa valmistua.
Tämän peruutusakatemian jälkeen olen ajanut pikku-e –kortin, suorittanut sen ihan insseineen päivineen. Lisäksi minulla on kolme naispuolista ystävää, jotka ajavat työkseen täysperävaunurekkaa. Eikö ystävien meriiteillä jo viimeistään saa niin paljon peruutuspisteitä, että saa pakittaa rauhassa, edes pelkkää henkilöautoa, jossa on peruutustutka?
Olen minä osunutkin takaperin ajaessa, vaikka mihin. Puuhun, roskakatokseen, roskatynnyriin, seinään, naapurin autoon, kaverin autoon, vain osan mainitakseni. Pistän nämä kolinat kuitenkin sen piikkiin, etten ole muistanut katsoa onko takana joku. Jos olisin katsonut, olisin kyllä tiennyt mihin suuntaan rattia pitää kääntää.
Minua ei varsinaisesti haittaa, että sedät jaksaa heilua. Minun ei ole pakko katsoa. Ja joskus sedistä voi olla apuakin. Mutta välillä ehkä mietin, tässä sukupuolineutraalissa maailmassa, että jos ikäiseni mies peruuttaa, niin moniko setä rientää apuun?
