Varjot lumosivat nukketeatteritaiteilija Sini Peltolan. Varjoteatteri on vanha teatterimuoto, jossa tarina esitetään varjokuvina.
Sini Peltola tutustui nukketeatteriin asuessaan Portugalissa ja työskennellessään paikallisessa kansanmusiikkijärjestössä.
– Kun rakensin ensimmäistä nukkea, tajusin heti, että tässä se on. Olin etsinyt omaa juttua, ja silloin kolahti. Sattumalta juuri sinä keväänä oli haku nukketeatterilinjalle Turun Taideakatemiaan, hän kertoo.
– Portugalissa oli ammattitaitoisia nukketeatteritekijöitä, mutta kyllä Suomessakin nukketeatterikenttä on vankka.
Peltola oli aiemmin tehnyt graafista suunnittelua, jossa kaikki visuaalinen jää kaksiulotteiseksi. Nukketeatteria tehdessään Peltola nauttii päästessään luomaan taidetta tilassa ja ajassa sekä rakentamaan pienoismaailmoita, joissa on omat lainalaisuutensa.
– Nukke- ja varjoteatteri antavat vapauksia. Voi toimia luonnonlakien vastaisesti, eli nuken saa vaikka lentämään nostamalla sen ilmaan. Nukke edustaa toisenlaista maailmaa, mielikuvitusmaailmaa.
Kun Peltola jokunen vuosi myöhemmin näki italialaisen ammattiteatterin varjoteatteriesityksen, taas kolahti lujaa.
– Varjoteatterissa upeaa on varjojen rytmi. Mittasuhteilla voi pelata äärettömän hienosti. Varjojen katseleminen vaikuttaa jopa meditatiivisesti. Varjoteatterin minimivarustus on kangas, lamppu, nukke ja nukettaja.
Nykyään Peltola työskentelee erikoiskirjastovirkailijana Espoon kirjastoautoissa. Hän hyödyntää varjoteatteria kirjastotyössä, kouluttaa ja vetää esimerkiksi draamatyöpajoja. Ja tietysti esiintyy. Kuten ensi viikolla Ylöjärvellä.
Äitini on piikkisika -niminen esitys edustaa paperiteatteria. Se on kolmiulotteista teatteria, jossa paperiset nukkehahmot liikkuvat tilassa.
Astrid Lindgren -lastenkirjallisuuspalkinnolla palkitun Isol Misentan teksti kertoo siitä, miten kaikilla perheillä on omat kummallisuutensa. Oma äiti voi aamupöpperöisenä näyttää piikkisialta, mutta ei muissakaan perheissä taideta elää kiiltokuvaelämää.
