Leijaan kirjailijavieraaksi saapuvalle, Tieto-Finlandia-palkitulle sotahistorioitsijalle historia on parhaimmillaan myötäelämistä.
Kuvitellaanpa. Jos sotahistorioitsija Ville Kivimäki itse joutuisi sotaan, miltä se tuntuisi? Tutkija vastaa monin vaihtoehdoin, mutta kaikissa olisi tunnetta.
Jos hän päätyisi päätutkimuskohteensa toisen maailmansodan Suomen aikaan nykyisellään, pinnassa olisi huojennus: nelikymppisenä hän tuskin joutuisi rintaman melskeisiin. Mutta samalla hän miettisi niitä, jotka joutuvat.
– Tuntuisihan se pahalta.
Jos hän taas olisi noissa oloissa parikymppinen, päässä pyörisi sekoitus pelkoa ja jännitystä.
– Jännitys ei olisi pelkästään negatiivista, ja pelko ei olisi sitä, että miettisi kuolemaa tai haavoittumista, vaan sitä, pärjäänkö siinä missä muutkin.
Nykyajan sotaa taas on vaikea kuvitella.
– Olisi järkytys ja yllätys, minkälaista se olisi.
Kokemuksin eläväksi
Ihmisen näkökulmaan, kokemushistoriaan, Kivimäki itsekin on sukeltanut. Kiinnostus siihen syntyi perinteisen sotahistorian ja Kivimäen kuulemien tarinoiden ristiriidasta.
– Jos lukee sotahistoriaa, jota Suomessa kirjoitettiin isoissa kirjasarjoissa aina 90-luvulle, niissä jäi aina lukijan arvailujen varaan, millaista sota ihmisille oli. Ne olivat tapahtumavirtaa. Minulle sota taas oli isovanhempien kertomuksissa, jotka eivät noudattaneet kansakunta sotii -tyyppisiä suuria linjoja.
Toki isovanhemmatkaan eivät suorastaan peranneet tunteita.
– Mutta kertojista aisti, että kerrottuun liittyi paljon tuntemuksia.
Kokemushistoria tekee historian todemmaksi.
– Eivät asiat tapahdu vain faktoina vaan ihmisten mielissä.
Kokemushistoria yhtäältä nivoo yksilökokemukset suureen tarinaan, syventää tätä, toisaalta tarjoaa myös kokemuksia, jotka eivät tähän istu tai siihen liity.
– Kokemushistoria ymmärretään usein liian kapeasti. Kuvitellaan, että käsitellään vain ikään kuin anekdootteja. Mutta näin ei ole, vaan tutkitaan sitä, miksi ihmiset kokevat niin kuin kokevat ja mitä siitä seuraa.
Kivimäki arvioi, että kokemushistoria nousi paitsiostaan 90-luvulla, koska opittiin, millä keinoin sitä voi tutkia, ja tajuttiin, että sillä on merkitystä. Aiempi suurien linjojen historia 1800–1900-luvulla oli tuoreiden kansakuntien rakentamista, yhteisten tarinoiden luomista. Ja toki ensiksi on vedettäväkin suuret linjat.
– Muutos liittyy varmaan tasa-arvokehitykseen, yksilöllistymiseen.
Ahdistusta ja toivoa
Mitä Kivimäen tutkima sota ihmiselle sitten oli? Ainakin ahdistusta. Kuitenkin eri sorttia kuin nykypäivänä kuvittelisi.
– Kodin lämmöstä käsin ajatellessa tapahtumat tuntuvat äärimmäisen raskailta. Mutta silloin ne olivat yleisiä. Niitä tapahtui kaikille, ja niitä ajateltiin osana hirveää aikaa. Toki ne olivat traumaattisia, mutta ihmiset olivat tottuneita sotaan, tutkija sanoo ja tuumaa tämän myös huojentaneen, vertaistuen tavoin.
Sota oli myös odottamista. Kotiväki odotti kuumeisesti tietoja, ja sotilaatkin hinkuivat kertoa niitä ja myös kuulla kotioloista.
– Sitä meidän on tänä päivänä vaikea kuvitella, kun kaikki on koko ajan reaaliaikaisesti tarkistettavissa.
Uskontokin korostui. Se oli silloiseen kulttuuriin kuuluvaa mutta myös olojen poikimaa.
– Se tarjosi lohtua. Oli tarve luottaa suurempaan voimaan.
Eläytyen mennyttä
Historia suo Kivimäen mielestä ymmärrystä.
– Standardivastaus on, että se auttaa ymmärtämään nykyhetkeä, sitä, miten tähän on tultu. Lisäksi se auttaa ymmärtämään, että aina on vaihtoehtoja, nykyhetkessäkin. Ja että asioilla voi olla hyvinkin pitkät seuraukset. Ja historia on yleistä kiinnostusta ihmistä kohtaan. Miellä on historiassa valtava tietopankki siitä, mitä ihmisyyteen kuuluu.
Kivimäki toivoisi eläytyvää tapaa katsella historiaa.
– Jos tämän kykenee tekemään, on kyse myös empatiasta. Eikä se eroa siitä, miten meidän pitäisi suhtautua toisiin nytkin.
