Hyvä satu ja kunnon satutuokio viihdyttävät, opettavat ja ennen kaikkea tempaavat mukaansa. Satutäti sen tietää.
Kun korvat ovat höröllään ja kasvoilta paistaa into, tietää, että satutunti on onnistunut.
– Lapset kuuntelevat keskittyneesti. Ilmeistä ja eleistä näkee, että odotetaan, mitä sadussa sitten tapahtuu. Ja lapset tulevat mukaan, kommentoivat, Kurun kirjaston kirjastovirkailija Anne Tanttu kuvailee.
Hän itsekin nauttii satutunneista. Kuten kollegatkin.
– Kaikki me niitä tekisimme, hän hymyilee innolle, joka kuitenkin pääsee valloilleen aina työvuoron mukaan.
Ensi kerralla Tanttu pääsee puikkoihin. Tuolloin tuokio on osa Lasten Pirkkaset -viikkoja, jotka poikivat paljon ohjelmaa pitkin maakuntaa.
Eläytyen ja yhdessä heittäytyen
Onnistunut satutuokio ei onnistu noin vain lukaisemalla. Täytyy eläytyä.
Sen Tanttu tekee erityisesti äänenpainoilla. Ne vaihtelevat hahmon tunnetilan mukaan riemukkaiksi, surullisiksi, pelokkaiksi… Iso hahmo taas voi replikoida tanakasti ja pikkuinen hentoisesti. Hahmon roolikin vaikuttaa.
– Vaikkapa suden ääni on erilainen kuin pupujussin, Tanttu vertaa yrmeää tuhmeliinia ja kilttiä veijaria.
Niin ikään puherytmillä syntyy tunnelmaa. Satutäti ei papata alati samaan tahtiin vaan joskus vauhdittaa, joskus hidastaa puhetta ja joskus pitää tauonkin.
Tanttu ei pyri varta vasten ilmeilemään ja elehtimään, mutta toki keho eläytyy luonnostaan ja näin ilmentää tarinaa.
Tarinatäti saattaa myös lisätä sadun lomaan omiaan, ei toki tarinaa muuttaen vaan höystäen, vaikkapa jutustellen kuvista.
Rekvisiittaakin hän voi käyttää, lähinnä leluhahmoja, joko elehtivinä tai vain maskottimaisesti istuvina. Hahmo voi olla sadusta, tai satutäti voi sepittää sen itse vaikka sivusta kommentoivaksi höysteeksi.
Esinerekvisiittaa ei niinkään ole, mutta yleisön pyllyjen alle viritellään pehmikettä, ja sadun päätteeksi leimataan tai tarroitetaan satupassit.
Tuokioon mahtuu myös lasten osallisuutta. Kommentit ovat sallittuja ja toisinaan pyydettyjäkin. Ne elävöittävät tilannetta, kunhan eivät holtittomasti rönsyä.
– Kyllä sen pitää olla molemminpuolista.
Sadun alun merkiksi joku vekaroista saa kilauttaa kelloa, ja joskus vesselit voivat vaikka tunnustella kirjan erikoisia pintoja, mutta lasten valjastamista hahmoihin eläytymään Tanttu ei ole tullut ajatelleeksi.
– Mutta aina voi kokeilla uutta. Ja toisaalta jokaiselle on tullut vähän oma tyylinsä pitää satutunti.
Juoni ja kuvat kiinnostavat
Hyvässä sadussa on Tantun mielestä juoni.
– Tapahtuu koko ajan vähän jotain, hän sanoo seuraamaan imaisevasta elementistä.
Juonen taustalla jokin teema tai jopa opetus on oivallinen juttu, vaikkapa auttamisesta tai ystävyydestä.
– Voisi jokin ajatuksen siemen jäädä.
Myös kuvat ovat kova sana.
– Värikkäitä, kiiltäviä, jotain, mikä kiinnittää katseen, satuluotsi kuvaa elävöittävää elementtiä.
Eikä satu saisi olla liian pitkä. Tanttu suosii mieluummin useaa lyhyttä kuin yhtä pitkää.
Tämä kaikki pätee toki satutunteihinkin, mutta niihin Tanttu pyrkii valitsemaan erityisen imeviä ja yleisesti kiinnostavia tarinoita, jotta koko kööri pysyy koolla mukana.
Oppia ja iloa isolle ja pienelle
Sadut suovat pilteille paljon eväitä elämään. Ne virittävät lukuintoa ja kehittävät kielellisiä kykyjä.
– Sanavarasto ja kaikenlainen ilmaisu tulevat runsaammiksi.
Sadut auttavat myös ymmärtämään elämää: moraalia, sosiaalista kanssakäymistä, elämäntilanteita…
– Meiltä on tultu kysymän satuja vaikka kuolemasta tai vauvan tulosta perheeseen. Satujen avulla asioita voi hahmottaa, ja sitten lapsi voi alkaa kysellä: ”Miksi? Miksi?”
Ajankuluakin sadut ovat.
– Pääsee ihan omaan maailmaan.
Lasten into ja oppi ovat aikuisenkin ilo, mutta aikuinen voi saada itsekin saduista paljon irti.
– Jos lapset oppivat, mikseivät aikuisetkin? Sadut herättävät aina ajatusta, Tanttu tuumaa ja ynnää, että onhan myös kivaa joskus sukeltaa lasten maailmoihin.
