Piispa Paavo Kortekankaan toive on täyttynyt

Kirja ystävyydestä

Ylöjärven ja Pyhän Hengen seurakunnan ystävyystoiminta sai alkunsa vuoden 1975 lokakuussa, kun kirkkoherra Antero Honkkila kohtasi sattumalta virkaveljensä Jaan Kiivitin Tallinnassa. Runsaan neljän vuosikymmenen aikana suomalaisen ja eestiläisen paikallisseurakunnan kumppanuudesta ja yhteistyöstä on varttunut vertaansa vailla oleva ystävyyssuhde.
Antero Honkkila

Ystävyysseurakuntatoiminnan uranuurtaja, rovasti Antero Honkkila on tehnyt pienen kirjan Ylöjärven ja Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan yhteistoiminnasta. Kahden seurakunnan jo vuosikymmeniä kestänyt yhteiselo on vertaistaan vailla olevaa arjen kanssakäymistä. Honkkilan mukaan iso projekti oli esimerkiksi seurakuntatalon rakentaminen keskiaikaiseen kaupunkiin. Professori Enno Ootsing on ikuistanut rakennuksen taideteokseensa.

Jo edesmennyt Tampereen hiippakunnan piispa Paavo Kortekangas seurasi aikanaan vuosikymmenien ajan Ylöjärven ja Pyhän Hengen seurakunnan rinnakkaiseloa. Piispa kiitteli niin Antero Honkkilaa kuin Jaan Kiivitä ainutlaatuisen ystävyyden rakentamisesta ja voimistamisesta.
Kortekangas pyysi monta kertaa Honkkilaa kirjoittamaan ystävyystoiminnan historian muistiin.
– Nyt olen saanut kokemukset, muistot ja historialliset tosiasiat tallennettua, Honkkila esittelee Ahdingossa, mutta ei umpikujassa -kirjaansa.
Kirjoitustyönsä päätökseen saanut kirkonmies ihastelee kahden seurakunnan yhteistyön syvyyttä ja tiiviyttä.
– Seurakuntiemme jäsenet ovat kohdanneet ja kohtaavat edelleenkin toisensa jokapäiväisessä elämässä. Ystävyystoimintamme on paljon muuta kuin virallisten delegaatioiden vaihtoa, Honkkila kiittää.

Piilossa ja pelossa

Kun Antero Honkkila ja hänen seurakuntalaisensa alkoivat tavata tallinnalaisia ystäviä, Eesti oli vielä osa Neuvostoliittoa.
– Eestiläiset avasivat meille ystävällisesti kotiensa ovet. Ylöjärveläiset viettivät rakkauden täyttämiä hetkiä tallinnalaisperheiden kodeissa. Isäntämme ja emäntämme loihtivat vähistä raaka-aineista maittavat pöydänantimet. Jokaiseen kohtaamiseen kuului tärkeänä osana yhdessä rukoileminen, Honkkila korostaa.
Ystävyystoiminnan alkuvuosina ylöjärveläiset oppivat ymmärtämään, minkälaista on olla kristitty ateistisessa yhteiskunnassa.
– Kirkon helmassa olevat ihmiset joutuivat harjoittamaan uskontoaan salaa. Kristityt pelkäsivät muun muassa sitä, että he menettävät työpaikkansa uskontonsa takia. Ilmiantaja saattoi olla jopa naapuri, Honkkila suree.
– Seurakuntamme jäsenet tapasivat eestiläisiä, jotka itse tai heidän perheensä tai sukunsa jäseniä oli kyyditty väkisin pakkotyöhön Siperiaan. Ihmisten kohtalot olivat hyvin rankkoja, hän sanoo.
– Meikäläiset kuulivat järkyttävistä vääryyksistä, esimerkiksi huippulahjakkaita nuoria erotettiin yliopistosta heidän hengellisyytensä takia.

Sadat ihmiset käyneet kylässä

Antero Honkkila pitää koko ystävyysseurakunnan parhaana antina ylöjärveläisten ja tallinnalaisten kohtaamisia.
– Retkemme täyttyivät joka kerta oitis ilmoittautujista. Ihmiset lähtivät innolla mukaan rakentamaan luottamuksellisia ja luontevia vuorovaikutussuhteita. Monessa perheessä ystävyys on siirtynyt sukupolvelta seuraavalle, hän iloitsee.
Honkkilan sydäntä lämmittää kovasti ihmisten into osallistua talkootyöhön.
– Ylöjärveltä on ollut niin naisia kuin miehiä rakentamassa Pyhän Hengen seurakunnan tiloja. Ihmiset ovat viihtyneet askareissaan, mies riemuitsee.
Seurakuntien eri työmuotojen tekijät rakentavat aktiivista yhteistyötä. Erityisen hedelmällistä yhdessä tekeminen on ollut lapsi- ja nuorisotyössä. Muun muassa Viron-rippileirit vetävät kerta toisensa jälkeen paikat täyteen.

Jumalan siunaama arkkipiispa

Ylöjärven ja Pyhän Hengen seurakunnan ystävyystoiminta on ollut erittäin vastavuoroista.
– Kanssakäymisessämme molemmat seurakunnat ovat olleet antajia ja ottajia, Antero Honkkila korostaa.
Neuvostoaikana niin kirkko kuin sen paikallisseurakunnatkin elivät niukkuudessa.
– Veimme Tallinnaan salaa hengellistä kirjallisuutta ja myös jokapäiväisiä työkaluja kuten kirjoituskoneita, Honkkila muistelee.
Hänen mukaansa Jaan Kiivitin perhe omistautui Viron evankelisluterilaiselle kirkolle.
– Sen paremmin kirkkoherrana kuin arkkipiispanakaan Kiivit ei milloinkaan ajanut omaa tai läheistensä etua. Hän jakoi lahjoitustavaroita sekä seurakuntalaisille että kirkon työntekijöille, Honkkila kiittää.
– Kansan käsi on ollut karttuisa. Ystävyysvuosiin mahtuu paljon kiitoksen aihetta.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?