Paluu todellisuuteen

Kävin katsomassa Tuntemattoman Sotilaan. En ole nähnyt aiempia. Pidin leffasta, vaikka siinä sodittiinkin aika paljon, niin kuin sotaleffoissa ilmeisesti on tapana.
Jollain lailla elokuvaa katsellessa kirkastui se, minkälaisen suon läpi Suomen kansa on rämpinyt vasta vähän aikaa sitten. Se, mitä ihmiset ovat olleet valmiita tekemään ja minkälaisissa oloissa elämään.
Leffateatteri hämärästä on jotenkin hämmentävää palata päivänvaloon. Maailmaan ja aikaan, jossa Kansaneläkelaitos järjestää äänestyksen siitä, pitäisikö äitiyspakkauksen nimi muuttaa. Aikaan, jossa joku kokee epäoikeudenmukaisuutta siinä, kun saa ison laatikollisen ilmaisia vauvan tarvikkeita, mutta avustuksen nimi on väärä.
Hämmentävää on palata päivänvaloon ja aikaan, jossa televisiomainoksessa mikrofoniin laulavat vaginat mainostavat omia kosteusvoiteitaan. Kun on kolme tuntia katsonut, miten hajalle ammuttuja miehiä sidotaan rintamalla kasaan kangasrievuilla, tuntuu oudolta palata todellisuuteen, jossa jokaiselle kehon limakalvolle on oma kosteuttava tuotteensa.
Korneilta vaikuttavat, jos toki ovat mielestäni vaikuttaneet aiemminkin, kaikki häähullut, jotka suunnittelevat prinsessapäiväänsä väriteemoineen ja kerroskakkuineen. Miettivät sopiiko häämatkalle lähteä heti häiden jälkeen vai vasta heinäkuun lopussa.
Sodan aikana naimisiin mentiin, jos mies pääsi rintamalta lomille ja sen jälkeen lähetettiin äijä takaisin kranaattien sekaan. Siinä ei harmiteltu sitä, ettei kukaan ostanut Villeroy & Bochin kermakkoa häälahjaksi, vaikka se oli lahjalistalla.
Sana yksinhuoltaja saa myös syvemmän merkityksen tuollaisen sotaelokuvan jälkeen. Tiedän, että Antti Rokka on fiktiivinen hahmo, niin kuin hänen vaimonsakin. Uskon silti, että sotien aikana on ollut paljon naisia, jotka ovat Kannaksella leikanneet yksin ruista elättääkseen kolme lastaan talven yli. Luulen, ettei näillä yksinhuoltajilla ollut sitä kuuluisaa omaa aikaa.
Toki pitää olla iloinen, että suomalaisten murheet ovat nykyään liikennemerkkien ja liikunnanopetuksen sukupuolineutraaliuden luokkaa. Ja toki pitää olla onnellinen, että jokaiselle kuivalle limakalvolle on ratkaisu ja perinnölliseen hiustenlähtöönkin useita. Ei kurjuudessa itsessään ole mitään ihannoitavaa.
Ihannoitavia ovat ne sukupolvet, jotka tuon kurjuuden läpi ovat kulkeneet. Osaltani yritän kunnioittaa heitä ottamalla päivittäiseen käyttööni suhteellisuudentajun.