Vuoden 1995 kiekkolegendat jäävät omassa elokuvassaan sivuosaan.
Olin siellä minäkin. Havis Amandan patsaalla kiljumassa Ville Peltosta presidentiksi.
Turha hehkuttaa sen enempää, mikä merkitys vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruudella on ollut suomalaisille ja suomalaisuudelle. Me kaikki tiedämme sen. Oli jo aikakin, että siitä tehdään elokuva.
Aleksi Mäkelän ohjaama leffa seuraa jääkiekkomaajoukkueen turnausta Tukholmassa. Lomaan on upotettu arkistomateriaalia vuoden 1995 tapahtumista.
Kiekkosankareiden rinnalla elokuva kuljettaa neljää muuta tarinaa. On Ruotsin jääkiekkoliitto, joka valmistautuu voitonjuhliin maanisesti. On köyhä yksinhuoltajaäiti ja poika, junnujoukkueensa surkein pelaaja. Äiti uskoo pojan kykyihin yltiöoptimistisesti. On nelikymppinen poikaporukka, joka ei oikein osaa suhtautua siihen, että yksi ringistä on kuolemassa syöpään. Ystävyyden olemusta yritetään hapuilla.
Ja sitten on perusurpokolmikko, joka päättää kostaa hurreille, jotka aina vievät naiset, duunit ja kohta tietysti taas MM-kullankin.
Suomen legendaarisin joukkue olisi ansainnut ihan oman elokuvansa. Jos 95 olisi keskittynyt enemmän joukkueen tunteisiin ja sisäisiin suhteisiin, se olisi voinut olla kiinnostava ja koukuttava. Jääaikaa vaille jäävän porttivahdin Jukka Tammen fiiliksiä sivutaan vain ohimennen.
Kokonaisuus jää hajanaiseksi, eivätkä sivutarinat oikein puolla paikkaansa. Hauskinta on bongailla joukkueesta oikeiden pelaajien kaksoisolentoja. Siinä mielessä roolitus on onnistunut kivasti.