Maatilatyö kumpuaa luonnosta mutta myös peltilehmien panoksesta. Takamaalainen tilallinen ja maatilakoneurakoitsija sen tietää.
Juurevaa ja luonnonläheistä. Viljaa, multaa, maitoa, lantaa, elikoita. Mutta on maatilatyö muutakin. Kovaa metallia, pärinää. Koneita.
– Ovathan koneet a ja o. Eivät hommat onnistu ilman niitä, maitotilaa ja sen viljelyksiä pyörittävä sekä muilla tiloilla koneillaan urakoiva Heikki Jutila luonnehtii.
Työväen vähettyä ja tekniikan kehityttyä koneiden merkitys on korostunut. Suuri osa ajasta kuluu niiden parissa. Toki konetyössäkin voi olla käsityöosuuksia, kuten lypsykoneen asettamista paikoilleen, mutta osa töistä on jopa robotisoitu täysin. Koneetonta työtä ovat lähinnä karjan voinnin valvonta ja peltojen tilanteen tarkkailu.
Aika arsenaali
Konekavalkadi onkin melkoinen.
Traktori on tärkeä perusväline ja jokapaikanhöylä, johon kiinnitetään muita koneita ja välineitä tai vaikka kuormataan. Kurottajaa, mönkijää ja pienkuormaajaakin voi käyttää moneen tarpeeseen, kuten nosteluun tai laitumilla kulkuun.
Lannoitukseen puolestaan on tarjolla apulannanlevitintä, lietekärryä, rikkaruohoruiskutinta, kuivalannanlevitintä… Maanmuokkauksessa ja kylvössä voi käyttää kyntöauraa, äestä, lautasmuokkaria, kylvinkonetta, jyrää…
– Niittokone, karhotin, jolla kootaan heiniä kasalle, pöyhin, jolla pöyhitään heinää, jotta se kuivuu, paalaaja, noukinvaunu, jolla kerätään rehu kärryyn, ajosilppuri, joka silppuaa heinän peräkärryyn, puimuri, kuivuri…, Jutila listaa puolestaan sadonkorjuuvälineistöä.
Karjan ruokintaan on automaattisesti ruokaa jakavia kiskoruokkijoita ja vesijohtolaitteistoja. Lypsy sujuu lypsykonein ja jäähdyttimellä varustetuin maitotankein. Lypsyvempeleen puhdistukseenkin on oma välineistönsä.
Toki koko kirjo ei ole käytössä yksittäisellä tilalla. Osa vempeleistä on toisilleen vaihtoehtoisia, ja maatilan tyypistä riippuu, mitä tarvitaan. Töitä voidaan myös ulkoistaa koneurakoitsijoille.
– Minulla konekanta on laaja, koska teen urakointitöitäkin.
Valikoimasta pysyy kärryillä alan lehtien, kollegoiden ja messujen avulla. Käytöstä pääsee vainulle valmistajan tai myyjän järjestämässä koulutuksessa tai vähintään konetta luovutettaessa annettavassa opastuksessa. Ohjekirjaakin on joskus tavattava.
– Vasta käytännössä kuitenkin oppii, miten kone käyttäytyy ja mitä säätöjä tarvitaan missäkin, Jutila sanoo ja myöntää, että uusi vaatii aina opettelua ja totuttelua, etenkin vanhan liiton väeltä.
Ylläpitokin vaatii
Mutta ei se riitä, että maajussilla on satsi koneita, joita hän osaa käyttää. Värkkejä on myös huollettava.
Pienehköjä huoltoja maalaisveikko voi hoitaa itsekin, jos vain työkaluja ja taitoa on. Muutoin koneet huollatetaan ammattilaisella.
Huoltojen tiheys riippuu koneesta. Kullekin on määritelty oma huoltovälinsä, esimerkiksi 200 tai 500 käyttötuntia, ja paljon käytetyillä koneilla väli tietysti kuluu ripeämmin kuin harvemmin käytetyillä.
– Tosin esimerkiksi puimuri kannattaa huoltaa aina ennen puintikautta riippumatta siitä, onko tuntimäärä tullut täyteen.
Eikä tämäkään riitä. Aika ajoin on hankittava uutta, kun syntyy uusia tarpeita tai vanha värkki tekee tenän.
– Minä tarvitsen liki joka vuosi jotain uutta, koska urakoin. Mutta jollakulla voi kulua viisikin vuotta ilman hankintoja.
Jossain on vempeleet säilytettäväkin. Sisätila olisi laitteille paras, mutta isoja, tuloja tuottamattomia halleja ei noin vain loputtomiin rakenneta.
Koneidenkin kera mielekästä
Maatilallinen ei ole koneiden kanssa helpon yhtälön edessä: koneet ovat kalliita, mutta maataloustuotteiden hinta on laskenut.
Siksi hankintoja onkin tarkoin harkittava, maksuaikoja pidennettävä ja töitä ulkoistettava. Osa paikkaa tilannetta sivutöillä, osa taas saa soviteltua tulot ja menot niin, että yhtälö kannattaa.
– Pistäähän tämä harkitsemaan, onko maatilatyössä mitään järkeä. Mutta tämä on elämäntapa, Jutila puntaroi.
Eikä koneellistuminen ole hänestä liioin vienyt maanläheisyyttä.
– Työn jälki kuitenkin näkyy pellolla. Ja valvontatyössä ollaan eläinten parissa.
Kommentointi on suljettu.