Kaunis syksy tuntuu haihtuneen, ja jäljelle on jäänyt kolea, vetinen harmaus.
Edelleen pyöräilen töihin, mutta eihän se enää samanlaiselta virkistykseltä tunnu kuin silloin, kun aurinko sai puiden värikkäät lehdet oikein hehkumaan. Muutaman kerran olen onnistunut lätsäyttämään lenkkitossuni jopa kunnolla märiksi.
Sään harmaantumisen myötä koulun arkikin kummasti ankeutui lokakuun alussa: opiskelijat myöhästelivät enemmän, kurssitöitä palautettiin viipeellä. Syksyn ylioppilaskirjoitukset valvontavuoroineen ja ensimmäisen jakson päättöviikko osuivat taas päällekkäin ja tekivät tehtävänsä – syyslomatauko tuli totisesti tarpeeseen.
Kukin lepuuttakoon itseään aivan niin kuin haluaa, vaikka matkustellen, lehtiä haravoiden tai päiväunia nukkuen, mutta minulle tärkeintä syyslomassa oli se, että irtauduin hetkeksi työrutiineista ja päivittäisestä digimaailmastani.
Luen yleensä mielelläni e-kirjoja ja lehdetkin tablettiversioina, mutta välillä tulee se raja vastaan, että ei jaksa vilkuilla digilaitteita enää yhtään. Jos on koulussa naputellut viestejä sähköpostiin ja Wilmaan, kirjautunut arvioimaan opiskelijoiden töitä sekä Abittiin että Moodleen, jakanut materiaaleja Sharepointissa ja suunnitellut vielä päivän päätteeksi Kahoot!-kännykkävisaa, ei kotiin päästyään kaipaa muuta kuin teekupillista ja tavallista paperikirjaa.
Samanlaisen digiähkyn äärellä ovat valitettavasti opiskelijatkin, jotka klikkailevat itsensä läppäreiltään lähes joka lukio-oppitunti erilaisille sähköisille oppimisalustoille – milloin digimuotoisen oppikirjan sivuille, milloin Office365:een.
Sähköisten materiaalien hallinta ja tuottaminen ovat toki olennaisia taitoja nykypäivänä (ja niiden oppimiseen tulisi kaikilla olla tasapuolinen mahdollisuus!), mutta silti toivon, että välillä digihössötys ja somesössötys vain unohdettaisiin, edes vapaa-ajalla. Lähdettäisiin vaikkapa oikeasti vierailulle eikä vain viestiteltäisi ja peukutettaisi toisten päivityskuulumisia.
Onnistuin syyslomalla lataamaan henkisen akkuni ja oikeasti virkistäytymään. Nyt, arjen alettua, sormeilen tosin kännykkää taas tiuhaan tahtiin ja löydän itseni iltaisinkin läppärin äärestä takomasta tekstiä. Mutta mitäs se haittaa, pieni laitetauko teki kuitenkin terää!
Taru Kumara-Moisio
Kirjoittaja on Ylöjärven lukion äidinkielen
ja kirjallisuuden opettaja sekä kirjailija.
