Nasevasti napsui kamera

Mikkolan työtuvan kameraryhmä osoittaa, että kehitysvammaisetkin solahtavat oivasti valokuvaajan ja näytteillepanijan saappaisiin.

Avara taivas sinertää. Muhkeat pilvet leijuvat sinessä. Uutta ulottuvuutta näkyyn tuovat kuvaa halkovat linjakkaat sähköjohdot.

Toisessa kuvassa on jylhä puunrunko, jonka oksien välistä valo siivilöityy. Kolmannessa mustikanvarpu kurkistaa kohti yläilmoja valolla ja varjolla leikkien.

Mikkolan työtuvan valokuvausryhmän kuvasadossa piisaa luonnon kauneutta. Mutta muutakin ympäristöä on kuvattu. Kirjastoa, kurassa kulkevaa kaivuria… Kukkakaupan kirjoakin.

– Vihreää oli niin paljon, että tarvitsimme muitakin värejä, kehitysvammaisten työtuvan ohjaaja Jaana Kuusisto kertoo kukkakauppavierailuista.

Poppoo on tuloksiinsa tyytyväinen. Onnistuneita otoksia saatiin, muutama helmikin kerrassaan.

– Kuvissa näkyy, että työtupalaiset osaavat ihan kuin kuka tahansa muukin. Kuvissa ei ole sitä leimaa, että ne ovat kehitysvammaisten ottamia.

Valintoja, tavoitetta, onnistumista

Ryhmä perustettiin vuosi sitten, kun mietittiin erilaisia ryhmävaihtoehtoja tuvan asiakkaille ja joku keksi valokuvauksen. Ideaan tartuttiin ilomielin.

– Tykkään uusista asioista, joten innostuin, Vesa Seppälä myhäilee.

Tupalaisille järjestetään ryhmiä, koska niiden avulla heille luodaan päivärytmiä ja osallisuutta.

– On tärkeää kuulua johonkin ryhmään, ohjaaja selittää.

Ryhmien avulla myös harjoitellaan tavoitteellisuutta ja valintojen tekemistä. Esimerkiksi kuvausryhmäläisiä ei ohjattu aihevalintoihin tai muihin kuvaratkaisuihin. Ne oli päätettävä itse. Ja koko touhu perustui tavoitteeseen saada kuvia aikaiseksi.

Ryhmät myös vahvistavat itsetuntoa, kun ne poikivat osaamisen ja onnistumisen tunteita. Valokuvaryhmä sopii tähän oivasti, sillä kätten jäljen näkee konkreettisesti.

– Kyllä minä ainakin olen ylpeä kuvistani, Seppälä iloitsee.

Valokuvaryhmän etu on myös se, että kuvia voi käyttää moneen: muisteluun, asioista kertomiseen…

– Useilla työtupalaisilla luku- ja kirjoitustaito on rajallinen. Kuvat korvaavat tai vahvistavat näitä, ohjaaja sanoo.

–  Kuvatessa on ihan fiilis, Seppäläkin toteaa.

Nappia painellen jyvälle

Alun perin ryhmään oli tarkoitus saada ohjaajaksi ammattikuvaaja. Rahoitus ei kuitenkaan järjestynyt, joten Kuusisto hyppäsi puikkoihin. Hänellä itsellään ei ole kuvaustaustaa, mutta se ei itse asiassa ollut pulma.

– Eikös se ole hyvä, että olimme kaikki samalla viivalla? Opettelimme kaikki yhdessä, ohjaaja tuumii.

Muuta tukea sen sijaan lohkesi. Saatiin esimerkiksi kameroita lahjoituksena.

Pohjaksi ei haalittu sen kummempaa teoriaoppia, sillä työtupalaiset oppivat parhaiten käytännössä.

– Teimme ennemminkin niin, että kamerat käteen ja pihalle nappia painamaan. Tarkoitus oli, että kuvaaminen ja kamerankäyttö tulisivat tutuiksi ja että rohkeasti uskallettaisiin ottaa kuvia, Kuusisto selittää, joskin ynnää, että tekijänoikeus- ja kuvauslupa-asioita käytiin läpi, jotta tiedettiin, mitä sopii kuvata ja mitä ei.

Kun kameraan oli saatu otetta, alettiin tarkemmin miettiä, mitä kuvata – mikä toimii ja mikä ei. Tehtiin kuvausretkiä, ja niin alkoi syntyä tulosta.

Muiden sekaan esille

Jo ryhmää perustettaessa aikeena oli koota kuvista näyttely. Haluttiin näet tuoda kehitysvammaisten osaamista esiin.

– Ja sitä, että he eivät ole mikään erillinen, omissa ympyröissään pyörivä ryhmä vaan he sopivat muiden sekaan, Kuusisto perustelee.

Kuusisto ja Seppälä toivovat tarjoavansa katsojille hyvän mielen näyttelyn.

– Toivon, että siitä näkyisi yhdessä tekemisen ilo, joka meillä on ollut, ohjaaja kiteyttää.

Ja vaikka nyt on aika työn hedelmien, ei kyseessä ole päätepiste. Ryhmä aikoo jatkaa. Seuraavaksi voitaisiin vaikka kuvata ja jututtaa lähialueen yrittäjiä. Ja toki tarkkailla yhä ympäristöä.

– Ja jos joskus saamme ammattikuvaajan vetämään ryhmää, meillä on nyt ihan erilainen pohja siihen kuin aiemmin.