Palopirssillä ajo on tarkkaa hommaa aina asianmukaisesta varustuksesta liikenteessä luovimiseen.
Ajaapa pillit ulvoen paloautoa! Monen vekaran unelma. Palomies Jukka Lehtisellekin se oli aikanaan.
– Katselin aina, kun paloautot menivät ohi ja kyydissä olevat morjestivat. Piti mennä aina tien viereen katsomaan.
– Ja nyt Jukka pitää tärkeänä, että lapsille morjestetaan, kollega Kari Koivunen kertoo hymyillen.
Koivuselle sekä samaan työvuoroon tulleille Valtteri Käköselle ja Harri Heiskaselle ammatti ei sen sijaan ollut lapsuushaave vaan myöhempi valinta. Ja unelma tai ei, paloautolla ajo ei nyt tosi elämässä herätä kellekään nelikosta mitään wau, siistiä -fiilistelyjä.
Hienolta Lehtisestä kyllä tuntui varsinkin alkuvuosina mutta lähinnä siksi, että hän iloitsi pääsystään unelmahommiinsa. Itse työ on niin hänelle kuin kollegoille työtä, totista totta. Ajossa mielessä pyörii vain työtehtävä.
Erityisoikeuksin erityisen varoen
Palopirssin ajo edellyttää BC-korttia. Se on oltava kaikilla ammattipalomiehillä, jo ennen alan opintoja. Rattiin pääsee kukin vuorollaan työvuoron ajaksi.
Palokuskeille suoduin erivapauksin pelastajat saavat ylittää nopeusrajoituksen, olla noudattamatta väistämisvelvollisuusmerkkejä… Näin saa tehdä vain hätäajossa pillien ja valojen ollessa päällä. Edellytyksenä on erityinen varovaisuus.
Kookkaan hätäajoneuvon ajo vaatiikin maltillista otetta. Tulee ennakoida esimerkiksi jarrutusmatkoja, olla provosoitumatta muusta liikenteestä ja suhteuttaa, milloin mikäkin nopeus on tarpeen. 130–140 kilometriä tunnissa alkaa olla maksimi.
– Mutta se rupeaa tuntumaan jo aika vaaralliselta, Koivunen arvioi.
On ennakoitava toistenkin liikkeitä: jalka jarrulla oltava valmis varomaan sekä maltilla odotettava reitin vapautumista. Palokuskin on oltava itsekin ennakoitava, jotta ei aiheuta yllättäviä vaaratilanteita ja jotta muut pystyvät sulavasti väistämään.
Homma kysyy myös taitoa käsitellä isoa menopeliä. On hahmotettava auton ulottuvuuksia.
– Pelisilmää pitää olla, kun rautakaupalla ajaa ylinopeutta, Koivunen summaa ajotaidot.
Suunnistuskykyäkin tarvitaan, sillä navigaattoriin ei ole aina luottaminen. Ja on luovittava hankalissakin ajo-oloissa. Esimerkiksi kapeaa tietä on kyettävä palaamaan peruuttaen. Tai reitin ollessa tukossa tahi liian hankalakulkuinen on jatkettava jalkaisin tai vaikka mönkijällä.
Välineistö aina tikissä
Paloauto on aika varasto. Se nielee sisälleen yhtä jos toista.
Ohikulkijoille tutussa palopirssissä eli sammutusautossa on sammutuskalusto. Välineillä saadaan vettä niin auton säiliöstä kuin palopostista.
Ajokissa on myös raivauskalusto, savusukellusvälineet ja vesipelastukalusto. Ensiapuvälineistöön lukeutuu paljon samaa kuin ambulanssissa, lääkkeitä lukuun ottamatta.
Sammutusauton lisäksi pelastuslaitoksella on erikoisautoja, kuten pelastus- ja raivausauto, josta uupuu esimerkiksi sammutusvesi mutta jossa on erityisen runsaasti työkaluja ja jopa nosturi.
Aina ajon päätteeksi kalusto pannaan kuntoon ja pirssi kiinnitetään akunlataus- ja jarrupainejohtoihin. Tankkia ei päästetä hupenemaan mieluusti puoleenväliinkään, ja vuoron lopuksi se jätetään mahdollisimman täydeksi. Seuraavaa vuoroa varten auto myös tarvittaessa pestään. Ja vuoroon tulevat sitten ensi töikseen tarkistavat auton.
Paloautoja saadaan muokkaamalla tehtaalla tavallisista kuorma-autoista paloautokoreja. Välineistö tilataan erikseen, ja sitä lisätään tarvittaessa jälkikäteenkin.
Hurjat muistot vähissä
Vaikka paloautolla ajo ei ole mitään tavallista sunnuntaikaarailua, ei Teivon nelikolle nouse rutkasti rajuja tilanteita mieleen. Hurjimmaksi Lehtinen kertoo sen, kun auto lähti saman hälytysreissun aikana kahdesti vesiliirtoon. Siinä hirvitti, osuuko auto johonkin, mutta hyvin kävi.
Hienoja hetkiä taas ovat ne, kun saa palata ehjin nahoin ja ehjin autoin asemalle. Ne onneksi eivät ole harvassa. Kaikkein hienoimmaksi Koivunen maalaa hetken, jona pelastusporukka ajaa koko yön kestäneen mutta onnistuneen tehtävän jälkeen takaisin.
– Aamu sarastaa, näkyy tyyni järvi ja hommat on tehty.
Kommentointi on suljettu.