Räikällä tiirataan tekstiilejä

Taito-keskuksen tilaisuus esittelee uutukaisen Ylöjärvi-neuleen sekä kurkistaa tekstiilien historiaan.

Graafinen, ajaton, harmaan sävyinen, harmoninen.

Ja enempää ei paljastetakaan. Uusi Ylöjärvi-neule näet julkistetaan vasta torstaisessa esitelmätilaisuudessa Räikällä.

Idea uuden nimikkoneuleen tekemisestä virisi, kun Ylöjärven Taito-keskuksen luotsiksi viime syksynä astunut Marja-Liisa Peltola näki Ylöjärven nimikkokorut ja -pellavaliinat. Mikkolan tilalta löytyneeseen helavyöhön pohjaavat korukuviot ja Ylöjärveltä talletetusta turkin vyöstä liinoihin ammennetut kirjailut pistivät silmään.

– Ajattelin, että ne sopisivat hirveän hyvin neuleeseen, Peltola kertoo.

Niinpä hän värväsi Taito-järjestön suunnittelijan kehittelemään uuden paikallisneuleen, vähän erilaisen kuin edellinen kirjava nimikkoneule.

– Neuleet täydentävät toisiaan eivätkä sodi keskenään. Eihän paikallisuutta ja aarteiden hyödyntämistä ole koskaan liikaa. Eikä joka paikkakunnalla ole sellaista omaa aineistoa kuin nuo hienot kuviot, Peltola perustelee hanketta.

Kotikutoisuudesta massateollisuuteen

Neuleen lisäksi tilaisuus esittelee suomalaista käyttötekstiilien historiaa kuluneen sadan vuoden ajalta.

Siinä vasta muutosten vuosisata.

Kun 1900-luvun alkupuolella valtaosa kodin tekstiileistä valmistettiin vielä omin kätösin kotona, sotien jälkeen jo aiemmin virinnyt teollisuustuotanto alkoi yleistyä ja vei lopulta voiton.

Alkuun teollinen kangas oli erityistilanteisiin hankittu suoranainen aarre, mutta myöhemmin siitä tuli arkea. Jos kotikutoiset kankaat olivat karheaa ja paksua pellavaa, sarkaa, verkaa, tehdastuote oli ohut ja sileä.

Tarjonta ja varallisuus käänsivät kulutuksen ylenpalttiseksi.

– Nyt on varaa uusia sisustusta koko ajan, esitelmän pitävä Virve Pajunen toteaa.

– Ennen käsitöitä tehtiin tarpeeseen, nyt tekemisen tarpeeseen, Peltola kuvaa käsitöiden jäämistä harrastukseksi.

Toisaalta moni vanha tekstiili vaipui vuosien saatossa unholaan.

– Seinävaatteet, joissa on mietelauseita tai Raamatun lauseita, tarjotinnauhat, pannumyssyt, nenäliinat…, Pajunen listaa.

Lopulta kulutus on jo havahduttanutkin meitä.

– Kun ennen ei ollut rahaa, kaikki kierrätettiin. Nyt kierrätetään, kun yritetään pelastaa maailma, Peltola toteaa.

Taito hiipuu, arvostus kärsii

Kehitys on tuonut hyvää, kuten laatua ja valinnanvaraa, mutta naiset näkevät myös varjopuolia, luonnon kuormittumisenkin lisäksi.

Taito on vähentynyt. Joka talossa ei enää taideta käsitöitä. Ja vaikka käsityöbuumiakin on ollut ilmassa, naiset näkevät vaaran, että tekeminen latistuu askarteluksi.

Tarjonnan keskellä myös tekstiilien arvostus on vähentynyt. Vanhasta luopuminen ei kirpaise.

Taito-järjestö pyrkiikin elvyttämään ja ylläpitämään taitoja ja arvostusta sekä opetuksella että julkaisuilla.

– Käsityö on tekemistä ja näyttämistä. Pitää olla joku, joka vie viestikapulaa eteenpäin, Peltola sanoo.

Vaikka tätä nykyä ihmiset selviäisivätkin arjesta ilman kotitekoisia tekstiilejä, itse tekemisellä ja vanhoillakin tekstiilityypeillä on yhä arvoa. Ne ovat paitsi perinnettä ja monimuotoisuutta, joiden katoaminen olisi sääli, myös mielihyvän lähdettä.

– Itse tekeminen tuo onnistumisen iloa, kehittää ajattelua ja motorisia taitoja ja on vastapainoa kaikille digihommille, Peltola kehuu.

Naiset ovatkin mielissään, että arvostusta on taas virinnyt. Suvun kastemekko, itse tehdyt lahjat ja vintage saavat monelta kunniaa. Samoin naiset iloitsevat ympäristöajattelusta.

Herättelyä Suomi 100 -hengessä

Taito-väki nostaa tuota muutosten vuosisataa esiin luennoillaan nyt, kun elämme Suomi 100 -vuotta. On luonteva hetki tutkailla historiaa ja samalla virittää arvostusta ja taitoa.

– On ajatuksia herättävää, miten kansankulttuuri on muuttunut, Peltola sanoo.

Tuleville sadalle vuodelle naiset povaavat yhä muutosta. Seuraavaksi vuorossa on esimerkiksi älyvaatteet, jotka mittaavat ja viestivät yhtä jos toista. Ja naiset arvelevat ympäristötietoisuudenkin tien jatkuvan.

– Vai onko ihminen järkevä? Pajunen herättelee.