Ylöjärveläislähtöisen Anni Kytömäen uusin, 645-sivuinen kirja nivoo hienosti yhteen eri aikakaudet ja päähenkilöt. Kirja on mielenkiintoinen, ja siitä oppii paljon. Se tarjoaa myös mytologiaa ja yllätyksiä.
Haastattelin Anni Kytömäkeä kuukausi sitten ja odotin sen jälkeen malttamattomana pääseväni lukemaan hänen uutta romaaniaan Kivitaskua.
Vaikka odotukseni olivat korkealla, minua mietitytti kuitenkin hieman se, kuinka kirjailija saa aikahyppynsä toimimaan.
Helena vie lukijan 1950-luvun Savoon, Sergei ja Katinka kertovat etenkin 1850-luvun Pietarista ja Savosta ja Veka elää nykyajassa.
Olin turhaan huolissani. Aikahypyt toimivat. Ne ovat kirjan sanoman kannalta jopa pakollisia.
Kun esimerkiksi mielenterveyttä, vapautta, sukurasitteita ja luonnon merkitystä käsitellään eri aikoina eläneiden päähenkilöiden näkökulmista, asiat tulevat ymmärretyiksi kauttaaltaan.
En halua paljastaa kirjan juonesta juuri mitään. Kivitaskua on mukavampi lukea sokkona. Sen kuitenkin kerron, että kirjailija nivoo myös henkilöt hienolla tavalla yhteen.
Mitä meistä jää jäljelle?
Kytömäki käsittelee muun muassa sitä, mitä meistä jää jäljelle kun kuolemme, ja sitä, miten lyhyt ihmisen muisti onkaan.
Kirja aiheuttaa jonkinasteista surua siitä, miten niin monet tärkeät asiat tuhoutuvat. Samalla se antaa kuitenkin myös toivoa. Elämä korjaa.
Oivalluksia vielä lukemisen jälkeenkin
Anni Kytömäki totesi haastattelussaan, että hänelle kuuden vuoden kirjoitusrupeama sopii hyvin. Sinä aikana hän alkaa muun muassa ymmärtää päähenkilöitään paremmin.
Kuusi vuotta on niin pitkä aika, että siinä voi myös pilata kirjan, tuupata sen niin täyteen kaikkea, että siitä tulee liian raskas.
Tässä tapauksessa aika taisi kuitenkin tehdä kirjalle hyvää. Kivitasku on harkittu kokonaisuus.
Se herättää ajatuksia ja oivalluksia vielä lukemisen jälkeenkin, mikä on usein yksi hyvän kirjan merkeistä.
Huonoja puolia on vähän
Sitten huonoihin puoliin, joita ei juuri ole.
Olen lukija, jota kirjailijan tyyli kirjoittaa saattaa häiritä ensimmäiset sata sivua.
Kytömäki on hyvä kirjoittaja, ja hänellä on rikas kieli, mutta hän käyttää paikoitellen paljon esimerkiksi ääntä ja liikettä kuvaavia verbejä.
Jos vaikkapa porinaa, pihahtamista, rouhaisemista, kilkattamista ja ryminää on sivuilla jatkuvasti, minusta alkaa helposti tuntua siltä kuin lukisin huoneessa, jossa joku huudattaa televisiota ja toinen tiskaa.
Ja vaikka kirjailija osaa kertoa luonnosta informatiivisesti ja kauniisti, esimerkiksi tuulen leikkiä puissa oli makuuni välillä liikaa. Sen sijaan Kytömäen monet kielikuvat ovat hienoja.
Kirjasta oppii, vaikka se ei opeta
Edellä mainitut seikat koskevat eniten nykyajassa elävän Vekan osuuksia. Niissä tapahtuu juonellisesti vähemmän kuin menneisyydessä.
1850-luvulla taas tapahtuu kaiken aikaa, ja näistä venäläisen Sergein puheenvuoroista myös pidin kaikkein eniten.
Arvostan myös sitä, että Kytömäki on tutustunut perusteellisesti sekä Pietariin että kivenhakkaukseen. Kirjasta oppii paljon, vaikka se ei ole opettavainen.
Erittäin ilahduttavaa Kivitaskussa on myös se, ettei se ole lainkaan ennalta arvattava vaan tarjoaa isojakin yllätyksiä.
