Soittajan kädet

Tänään vietetään paitsi koko kansan kirjailijan Eino Leinon päivää mutta myös erään tunnetun paikallishahmon syntymäpäivää. Ylöjärven seurakunnan entisenä kanttorina ja Mutalan lauluporukan vetäjänä tunnettu Tuulikki Nikkilä täyttää 80 vuotta.

–Mutta vastahan Ylöjärven Sanomat minua haastatteli, Kyröskoskella asuva Tuulikki Nikkilä empii puhelimeen, kun Ylöjärven Uutiset pyytää häneltä 80-vuotishaastattelua.

Sitten nainen myöntyy, kun yhdessä laskeskelemme, että onhan tuosta viime haastattelusta kulunut aikaa jo 30 vuotta.

– Niin, lehdessä taisi olla tuolloin viisikymppishaastatteluni, hän muistelee huvittuneena.

Niinpä sovimme tapaamisen Nikkilän kotiin Kyröskoskelle, jossa hän on asunut koko ikänsä. Ei kuitenkaan aina ihan samassa paikassa.

– Olen edennyt elämässäni viiden kilometrin päähän alkupisteestä. Kyröspohjasta tänne Kyröskoskelle. On etuoikeus asua edelleen täällä, tyytyväinen kahdeksankymppinen toteaa rintamamiestalonsa olohuoneessa.

Samat kuin äidillä

Pikkutytöstä asti pianon soitolla itseään ja muita viihdyttänyt  Nikkilä on varannut jakkaran olohuoneensa vakiopaikalta – pianon ääreltä tietysti. Hän kääntyy jakkaralla koskettimien puoleen ja alkaa soittamaan.

– Tiädäks, mikä kappale?

Sävel kuulostaa tutulta, mutta en kuollaksenikaan muista, mikä kappale on kyseessä.

– Oskar Merikanto ja Kesäillan valssi, hän muistuttaa.

On seuraavan kappaleen vuoro, ja Nikkilän sormet lipuvat nopeasti pitkin koskettimia. Hän soittaa kaikki kappaleet ulkomuistista, onhan hän treenannut soittamista jo yli 70 vuotta.

Soittotaito on peruja Nikkilän opettaja-äidiltä, joka tutustutti tyttärensä aikoinaan pianon ihmeelliseen maailmaan tämän ollessa vasta kolmevuotias.

– Katsopas näitä, Nikkilä nostaa kätensä koskettimilta ja esittelee sormiaan.

– Tässä on oikeat soittajan kädet.  Minun työkaluni. Äidilläni oli tällaiset samanlaiset pitkät ja hoikat sormet, hän sanoo.

Iloa ja surua

Eikä Nikkilän musikaalisuus pianoon jää. Hanskassa on laulun lisäksi haitari, jonka kanssa nainen on kiertänyt pitkin pitäjiä. Yhdessä veljensä, näyttelijän Tapani Pertun kanssa he muodostivat lapsuudessaan duo-orkesterin Pertun pirteät pelimannit.

– Me molemmat lauloimme ja soitimme. Tapsu soitti kitaraa, minä haitaria. Kiersimme paljon ohjelmallisia iltamia, joissa esiinnyimme.

Niinhän siinä sitten kävi, että myöhemmin musikaalisuus poiki Nikkilälle ammatin. 1960-luvulla Hämeenkyrön seurakunnan kanttori sairastui ja Nikkilästä tehtiin sijainen. Myöhemmin Ylöjärven seurakunnan kanttori katkaisi jalkansa, ja Nikkilää tarvittiin jälleen.

– Minä vähän niin kuin ajauduin kanttorin hommiin. Uraltani on jäänyt mieleen se koko kokonaisuus, mitä työ piti sisällään. Parasta oli työn sosiaalinen puoli, joka sisälsi tietysti niin iloa ja surua kuin häitä ja hautajaisia, hän toteaa.

Antaessaan saa

Työ musiikin parissa ei jäänyt Nikkilällä suinkaan eläköitymiseen. Eikä hän tavallaan ole jäänyt eläkkeelle vieläkään, sillä kaikenlaista hommaa riittää edelleen.

Nainen on ollut pitkään sekä kuoronjohtajana Kyröskosken naiskuorossa että vetäjänä Mutalan lauluporukassa.  Näiden ohella hän vetää Kyröskoskella kehitysvammaisten musiikkipiiriä Kemua ja viihdyttää laulullaan ja soitollaan vanhuksia vanhainkodeissa. Musiikki on siis jotakin enemmän kuin pelkkä työ tai harrastus.

– Esimerkiksi tuossa Kemu-ryhmässä näkee sen, mitä musiikki ihmisille tekee. Heillä on valtava esiintymisvietti, josta palkinto saadaan aina joulu- ja kevätesityksissä. Vanhemmilla on tippa linssissä, kun juuri heidän lapselleen taputetaan.

– Sellainen sanonta on, että antaessaan saa. Tuo lausahdus pätee etenkin tämän Kemu-ryhmän kohdalla. Niin paljon iloa saan heidän ohjaamisestaan. Eräs poika ei osannut puhua Kemuun tullessaan. Nykyään hän laulaa itsekseen, Nikkilä kertoo.

Aktiivinen nainen

Kahdeksankymppinen Nikkilä kokee, että musiikki on osaltaan vaikuttanut siihen, että hän on pysynyt  näihin päiviin asti niin terveenä. Nainen on pianon kanssa kosketuksissa edelleen päivittäin, minkä lisäksi hän tekee kävelylenkkejä Kyröskosken kylällä.

Myös kotiaskareet hoituvat itse: lapset eivät saa auttaa niissä ennen kuin on pakko.

– Se on myös suuri asia, että täältä pirtistä poistuu eikä jää neljän seinän sisään. Ei tule lamaantumista.

Aktiivista elämää viettävä Nikkilä sanoo, että tekeminen loppuu vasta sitten, jos kunto heikkenee tyystin.

– Kemu-ryhmäläiset aina sanovat minulle ennen kesä- tai syyslomaansa, että ethän sinä vielä jää eläkkeelle. Riemu on korkeimmillaan, kun vastaan, että vasta sitten, kun olen niin huonossa kunnossa, etten pääse raahautumaan harjoituksiin.

Ja jos Nikkilä vaikka kompastuu, muistaa hän silti suojata tärkeimmät työvälineensä.

– Pahinta olisi, jos soittotaitoni menisi. Kaatuessani laitan käteni nyrkkiin automaattisesti, etteivät sormet mene. Tuo taktiikka on minulla lihasmuistissa, hän virnistää.