Marja-Liisa Torniaisen valokuvissa ihmiset ovat aidosti omana itsenään.
Sinipukuisen tytön hymy on herkullinen. Se hehkuu orastavaa innostusta. Onko kuvattavana oleminen niin kihelmöivää, vai onko hän muuten juuri keksinyt jotain kivaa?
Sinipukuinen tyttö on yksi Marja-Liisa Torniaisen valokuvien malleista.
Torniainen on kuvannut Kaupin vastaanottokeskuksen asukkaita Tampereella. Valokuvakeskus Nykyajassa esillä oleva näyttely on osa Tampereen yliopiston Tiede, taide ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus – Making Spaces of Justice across East-West Divide -projektia.
Maailmantilanne pakolaiskriiseineen ja vastakkainasetteluineen inspiroi valokuvataiteilijaa näyttelyn teossa. Kaupin vastaanottokeskuksessa Torniainen tutustui ihmisiin ja löysi paljon innokkaita malleja kuviinsa.
– Kun ihmiset näkivät toisista otettuja kuvia ja tykkäsivät niistä, he tulivat pyytämään, että pääsisivät itsekin kuvaan, Torniainen kertoo.
Torniainen jätti kuvattavien ohjailun minimiin, ja kuvattavat saivat olla itselleen luontevissa asennoissa. Kuvissa on enimmäkseen lapsia ja naisia – ihmisiä, jotka pakolaiskeskustelussa usein jäävät varjoon. Näyttelyä voi Torniaisen mielestä luonnehtia puheenvuoroksi perheiden yhdistämisen puolesta.
Näyttelyn nimi on No Man Is An Island – We Are Interconnected. Kuuluisa sanonta ihmisestä, joka ei ole saari, viittaa siihen, että kukaan ei ole täydellinen itsessään. Pohjimmiltaan me olemme yhtä.
– Ihminen pystyy hetkittäin tuntemaan toisen olemassaolon omanaan. Mutta että yhteiskuntana olisimme samassa pisteessä – siihen on vielä pitkä matka. Yhtä pitkä kuin maailmanrauhaan, Torniainen pohtii.
– Olen aina yrittänyt ajatella asioita syvällisesti ja harrastanut joogaa. Joogaharjoituksissa pyritään siihen, että ollaan yhtä kaikkeuden kanssa. Ihmisten yhteys toisiinsa luo elävän verkoston välillemme. Tämä sidos näkyy ihmistä kuvaavissa teoksissa, olivat ne miltä aikakaudelta tahansa.
Kommentointi on suljettu.